School Pencil
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunnelmia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunnelmia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Hey little fighter, soon it will be brighter

Edellinen posti meni niin melankolisen pohtivaksi, että kerrotaan nyt jotain kivaa. Jos se elämä löytyis koulun ja tv-sarjojen välistä vaikka puolivahingossa.

Viimenen kouluviikko lähti käyntiin kolmella kokeella, torstaina sitten hyvin ansaittu vapaapäivä. Keskiviikko-iltana suunnattiin porukalla kohti henkistä Ibizaa (Renkoa) Kanervataksin kyydissä. Alun perin suunnitelma oli pitää "Renkobileet", mutta päädyttiinkin viettämään rauhallista iltaa jutustelun, meikkikokeilujen ja valokuvailun merkeissä. Oli tosi onnellinen ja rauhallinen olo, täydellinen lopetus viimeselle koeviikolle.



Mukana siis itse Kanerva (vas.), Inka (oik.), Ella J (toinen oik.), Ida (keskellä) ja Heidi (kuvaaja!). Alkuillasta kuunneltiin musiikkia, Ida ja Inka piti kymmenen minuutin Musebileet ja minä ja Ella vastaavasti Green Day -bileet. Leikittiin vähän myös kokkeja ja tehtiin jätskiä! ♥

Ida Potterhullujen piirittämänä


Turistit Rengossa

Jos joku pyytää määritelmää mun ja Heidin
ystävyyssuhteesta, se on tää kuva.

Hirviö hyökkää

Such a pretty friend

Jee iloinen minä

In which I pretend to be an elf princess/soldier

Part II (Inxuli laitto hiukset ja Ida meikit!)

Höpöt Musehullut

Daaaancing in the (melkein) rain
Kaiken kaikkiaan oli siis aivan ihana ilta/yö/aamu, juteltiin mukavia (Potterhullut iskee!) ja pidettiin rennosti ja rauhallisesti hauskaa. Viihdyn yleensä hyvin yksinäni ja tarviin yksinäisyysaikaa akkujen lataamiseen, mutta aina välillä kaverit on parasta mitä maa päällään kantaa. Ei jää aivot jumittamaan sille samalle radalle. Mulla on tällä hetkellä aivan ihana kaveriporukka ja oon tosi onnellinen että on ihmisiä, joitten kanssa viihtyy stressaamatta. Muutenkin aivot vähän selkiytyny nyt viikonloppuna, rauhallisempi olo. Kyllä se elämä vielä lähtee käyntiin.

--
Idan blogi: [x]
Heidin blogi: [x]

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Could you believe I'm holding the night with my hands

Loma.

Lauantaina grillaamassa kavereiden kanssa. Naurua, laulua, tanssimista. Vähän keskusteluakin. Diabetesasioita. Ketoasidoosi. Hypoglykemia. Yritän puhua suomea. Happomyrkytys? Sokerit yllättävän hyviä. Kahdelta kotiin ja onnellisena nukkumaan.

Sunnuntai. Perhetuttujen kaksostyttöjen ylppärit. Sivistynyttä seisoskelua mekossa. Saisinko alkoholittoman, kiitos. Joo, ens vuonna sitten, jännittää. Millon pääsykokeet? Hyvin kirjotitte. Yksivuotias sukulaistyttö suostuu syliin, pikkusisko kiehnää vieressä. Hyvää ruokaa. Kivat juhlat. Viisi ihmistä viiden hengen autossa.

Maanantai. Lapsenvahtina. Pyöräillään puistoon ja kävellään kirjastoon. Päivät puuhaillessa pikkutyttöjen kanssa, vanhojen puistoreittien kertailua. Leivotaanko pullaa? Tarviitko laastarin? Tehdään vesi-ilmapalloja jos lämpöä riittää. Päivät aurinkoisia, tän mä osaan.


En pysty keskittymään. Luen kolme sivua kirjasta ja laitan pois. Katson neljää sarjaa vuorotellen ja samalla selaan nettiä. Maanantai-iltana paniikkikohtaus ruotsin yo-kokeesta joka on aikaisintaan keväällä 2015 ja viimeistään ei ikinä. Itken puoli tuntia saunassa hysteerisesti. Äiti sanoo että mun aivot on jumissa paniikkiradalla ja pyytää perustelemaan, miksen halua kirjottaa. Sanon vahingossa "vituttaa" ja hiljenen pitkäksi aikaa. En mä ikinä kiroile kotona. Lätkää kattoessa saatan sanoo helvetti. Muuten en. Paniikki jatkuu ja fiksut neuvot ärsyttää, mutta tajuan samalla että mua ei hävetä itkeä äidin edessä. Se käskee rauhottumaan - mitä se luulee että mä yritän - ja saattaa vähätellä tai ymmärtää väärin, mutta tällä kertaa se sentään oli siinä.

Tiistai-iltana äiti sanoo, että lähtee syyskuussa Müncheniin. Ensin oon vaan kade, sitten kysyn päivämääriä. Se on siellä kun mä kirjotan saksan. Paniikkirata. Itku. Karkuun keittiöstä, omaan huoneeseen vellomaan hysteriassa. Dramaattisia ajatuksia. Sen kerran kun mä tarvitsen sitä, se on poissa. Kenelle mä itken edellisenä iltana kun aivot menee totaalijumiin enkä osaa mitään? Kaverit on samassa tilassa. Mun elämässä on kaksi ihmistä joille voin itkeä häpeämättä. Toinen on kirjotusten aikaan toisessa maassa, toinen toisessa kaupungissa ja valmistautumassa omaan kokeeseensa.

En pysty keskittymään. Koulustressit purkautuu paniikki-itkuna. Loma? En käsitä. Ärähtelin tytöillekin liian herkästi ja heti hävetti. Haluan olla ihan yksin ja silti on ikävä kavereita, somepäivitykset saa haluamaan mukaan joka paikkaan.

Ehkä huomenna kirjotan kivoista asioista. Renkoretkestä ja Marikan ajokortista. Lauantai-illasta. Nyt väsyttää. Valvoin yhtenä yönä ensin lukemassa ficcejä ja sitten kuuntelemassa ukkosta. Kahdelta yöllä kaatosateen ropistessa savupiippua pitkin takkaan ja salamoiden välähdellessä tuli voittajaolo, energiaa, onnellisuutta. Tumblrssakin tullu kivoja viestejä, se osasyynä. Se oli kiva yö. Aamullakaan ei väsyttänyt. Viime yönäkin valvoin. Luin ficcejä, jaksoin lukea pitkiäkin. Rauhoitti. Nyt väsyttää. En jaksa lukea, en jaksa katsoa, en jaksa pitää silmiä auki mutten myöskään jaksa vetää farkkuja pois ja pestä meikkejä. Avasin iTunesin ja heitin sekoitukselle. Keskityin. Vanhoja biisejä. Rauhoituin. Sitten tuli äiti ja sisko ja arjen realiteetit ja pese ikkuna huomenna ja paniikkikohtauksen alku itkuna. Sitten kirjotin tän. Ja nyt istun tai makaan tässä pää ikävästi sängyn laidalla. Niskaa särkee.

Suihkuun ja iltapalalle. Nukkumaan. Huomenna lauantai. Pitää pestä se ikkuna. Mutta jos muuten rauhottuisin. Ehkä tekisin sen lukusuunnitelman. Yritän pitää lomaa. Kaikki kaverit lukee tai kuntoilee. Ahdistaa. Munkin pitäis. Mutta en jaksa. Pitää kerätä energiaa. Pitää tarkastaa materiaalit ja todeta, ettei tähän kuole. Pitää mennä suihkuun ja syömään ja lukea yks hyvä ficci ja ruveta nukkumaan.

Pitää laittaa tähän kirjotukseen vielä pari kuvaa. Ei löydy sopivia.

Ja lainaus. Sunrise Avenue. Sekoitustoiminto on hyvä asia.

This is something I can't hide
Can't throw it away
This is something I can't fake
They know you're away
They know how to break me
They know you're far away

If this sadness takes its place
I'll free the space it needs
I'm hiding in the place
Where we share the days
Where we share the nights
Go through dark and light

Could you believe I'm waiting for someone
Could you believe I'm holding the night with my hands
Alone in the night on my own
I feel the pain inside me
Only you can heal me

This is something I can't take
I feel so lame
There is nothing in my mind
But you all the way
You rule every moment
You're the air around me

Love's a lonely road sometimes
I keep moving on
Towards the moment you'll be mine
A long way to go
To where we belong
We'll be there before long

Could you believe I'm waiting for someone
Could you believe I'm holding the night with my hands
Alone in the night on my own
I feel the pain inside me
Only you can heal me

By sharing this moonlight
And the tears in my midnight cry
I need to hear you breathe by
Me in the night, deep in the night


En odota ketään. Paitsi ehkä omaa mieltäni. Että se jaksaisi uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Että mä olen ihminen.

Dramaattista.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Here comes the sun

Pääsiäisloma! Neljä päivää vapautta. ♥

Loma on kulunu kavereiden kanssa, valokuvaillessa ja telkkaria katellessa. Aika täydellistä. Sää on ollut ihan uskomaton, lähes 20 astetta lämmintä ja aurinkoista. Ah. Ihanan rentoutunut ja onnellinen fiilis pitkästä aikaa. Nyt keväällä on ollut taas ihan järjetön stressi päällä, mutta josko nyt alkais helpottaa... YO-vihot tosin huolehtii siitä, ettei huolehtiminen ihan kokonaan lopu.

Mutta annetaan kuvien puhua puolestaan.



















Päätin kuvailusta innostuneena ja yhden kaverin huoneen seinästä inspiroituna järjestellä yhden mun huoneen seinän uudestaan. Siinä on ollut leffalippuja, diplomeja, postikortteja, konserttilippuja ym, mutta nyt siivoilin vanhimmat/merkityksettömimmät pois ja laitoin tilalle valokuvia. Ihan kiva tuli, ja tilaa riittää vielä - pitää yrittää kuvailla epämääräisten taidelähikuvien lisäksi myös ihmisiä...

Ja koska tuli sellainen olo että teenpäs tällaisen:

LOMAN TOP.
1. Katolla oleilu
2. Valokuvaaminen
3. 10 things I hate about you
4. Syvälliset keskustelut mit Norris
5. Aino-suklaajätski
6. Landon Austinin Armor-biisi
7. Hölmöt jutut neljältä aamuyöllä ("Mä meen naimisiin Zac Efronin kanssa!")
8. How I met your mother + Frendit
9. Hirvikakku
10. Cover- ja HSM -biisit (WHAT ABOUT US?)

Torstai-perjantai-yön syvällisiä keskusteluja lukuunottamatta aika hömppäloma. Teki vaihteeksi erittäin hyvää. :)

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Story of your life

En oo koskaan tainnu puhua siitä, miten paljon rakastan Aku Ankka -sarjakuvia. Varsinkin Don Rosaa - varsinkin Don Rosan Roopea. Niille tarinoille on aina erityinen paikka mun sydämessä.

Kun olin pienempi, isi luki mulle Rosan tarinoita ääneen. Iltasadut oli oikeestaan jo lopetettu, osasin ite lukea varmaan nopeemmin kun isi, mutta yhteen aikaan se luki niitä mulle joka ilta. Nauroin kun se murisi @#&!-kohdissa ja yritti ääntää Hortensian Glxbltiä. Äänen lukeminen jäi, mutta rakkaus tarinoihin pysyi. Sain kovakantisia kokoelmia, tajusin lukea "Näin tehtiin" -osiot ja rakastuin jokaisen ruudun ja lauseen myötä enemmän. Rosa suhtautuu tohon maailmaan niin intohimoisesti, niin rakastaen, niin aidosti. Se on yhtä paljon fani kuin fanitettava, sen tarinoista oppii niin Carl Barks -faktoja, historiaa kuin hauskoja pikkutietoja  kaikista maailman aiheista.

Kaikki Rosan sarjakuvat, erityisesti tietenkin ne pitkät seikkailusarjat, on mahtavia. Mutta parhaita kaikista on Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjaan tehdyt tarinat. Rosa kirjoitti Barksin tarinoihinsa sirottelemien faktojen pohjalta kokonaisen elämäkerran. Roope Ankka sellaisena kuin Rosa sen kirjoittaa on yksi mun ikuisista sankareista.

Aku Ankat on asia, jonka kaikki tuntee, joita kaikki suomalaiset on lukenu jossain kohtaa elämäänsä ainakin vähän. Niitä pidettään harmittomina, hauskoina. Roope on se vanha visukinttu, saituruudessaan komiikan puolelle menevä.

Don Rosalle - ja mulle - se on paljon enemmän. Se on persoona, jolla on tarina, luonne, muistoja, vaikeita kokemuksia, pitkä ja monipuolinen elämä. Se on kovan kuoren alla hyväsydäminen, arvostaa rahassa ennen kaikkea sitä, mitä on tehnyt sen ansaitakseen, miten jokainen kolikko rahasäiliössä tuo mieleen hetken menneisyydestä. Se on tehnyt työtä ansaitakseen omaisuutensa, rehellistä työtä kunnioittaen ja arvostaen muita, vain kerran luiskahtanut laveammalle polulle. Se on henkilö, jota voi arvostaa, jota ei voi olla arvostamatta.

Tällä taustotuksella jokainen voi varmaan arvata mun reaktion, kun sain tietää, että Nightwishin Tuomas Holopainen on tekemässä levyä, joka toimii soundtrackina Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjalle. En edes muista millon sen kuulin, joskus syksyllä varmaan. Oon odottanu siitä lähtien varpaillani, laskenut päiviä, jännittänyt, että osaako se kirjoittaa oikeanlaisia tarinoita yhden mulle rakkaimman hahmon elämästä. Tykkäänkö siitä musiikista, toimiiko se. Don Rosa itse oli projektissa tavallaan mukana, piirsi kansikuvan ja oli mitä ilmeisimmin tyytyväinen projektiin.

Tänään aamulla ennen koulua syöksyin kauppaan. Ei näy levyä, ulkona on kylmää ja kosteaa, nukuin huonosti, oon hiestä märkä ja myöhästyn. Ryntäsin sitten kouluun, ja heti päästyä takasin kauppaan. Onnistuin löytämään myyjän, joka lähti pyynnöstä penkomaan varastoa ja palasi hetken päästä mukanaan se levy. Kotiin. Kotiinkotiinkotiin. Kuuntelemaan!

Levy soittimeen ja ensimmäisiä säveliä odottamaan.

Kappaleista suurin osa on lähes, muutama jopa täysin, instrumentaalisia. En yleensä tajua musiikkia, jossa ei lauleta, tarvitsen ne sanat että käsittäisin tarinan. Tuota levyä kuunnellessa, Elämä ja Teot osat 1 ja 2 sylissä, ei tarvinnut kummastella. Musiikki virtasi ja nosti heti mieleen tarinoita, jopa tiettyjä ruutuja, joita selailin samalla. Tietysti sanalliset kappaleet vaikuttivat eniten, mutta pelkkä musiikki riitti nostattamaan tunteet pintaan. Olin kyyneleet silmissä heti ensimmäisestä kappaleesta asti, viidennessä ne vuotivat yli. En osaa kuvailla kaikkia tunteita, joita levy herätti. Se on aivan uskomaton, käsittämättömän kaunis, kertakaikkiaan täydellinen. Äärettömän vahva, voimakas. Kuvaava. Kuuntelin koko levyn tauotta läpi, ja laitoin soimaan saman tien uudestaan. Soittimet on valittu täydellisesti, rytmi, melodiat, kaikki on - täydellistä. Osassa kappaleista laulaa Johanna Kurkela, jota kuuntelen muutenkin - lisäsyy ehdottomaan rakastumiseen.

Levy aloittaa puheosuudella aivan ensimmäisen luvun ensimmäisistä ruuduista. Ensimmäinen kappale on nimeltää Glasgow 1877 - Roopen synnyinpaikka ja tarinan ajoitus, alkaen Roopen 10. syntymäpäivästä, täydellisesti mukana. Rosa on aina kovin tarkka vuosiluvuista ja ajallisesta yhdenmukaisuudesta, joten on loistavaa, että Holopainen otti vuosiluvun mukaan. Kappaleessa kaksi, Into the West, on vain muutama lause, muutoin se on instrumentaalinen, kuten kappaleet kolme, Duel and Cloudscapes, ja neljä, Dreamtime. Kun kirjaa selaili kappaleita kuunnellessa, nähty ja kuultu muuttuivat täydelliseksi, mielessä eteneväksi elokuvantapaiseksi yhdistelmäksi. En ole ikinä ennen tuntenut instrumentaalista musiikkia niin vahvasti. Neljänteen kappaleeseen on otettu mukaan Didgeridoo viittaukseksi tapahtumapaikkaan, tietysti Australiaan.

Roopen tarinassa suosikkilukujani ovat aina olleet Klondiken ajat, erityisesti luku 8C, Yukonin sydämet. Ehkä ne osuvat siihen pieneen sisälläni asuvaan romantikkoon - Roopen ja Kultun tarina on sanoinkuvaamattoman kaunis ja silti kylmä ja katkeransuloinen. Yukonin sydänten viimeinen sivu... Ah. Ja White Agony Creekin vangin viimeinen ruutu - voi Roope, voi nuoruus, voi rakkaus.

Myös Tuomas Holopainen ilmeisesti piti Kultu Kimallusta yhtenä tärkeimmistä palasista Roopen tarinassa, sillä rakkaustarina on mukana, ikään kuin kantavana taustavoimana. Ja sanoohan Rosa itsekin Yukonin sydämistä kertoessaan, että kyseessä on yksi niistä tarinoista, joihin hän on aidosti tyytyväinen. Levyn kappaleessa viisi, Cold Heart of the Klodike, kuvaillaan Roopen ja Kultun suhdetta aivan täydellisesti, juuri kuten itse olen aina ajatellut sen olevan. Klondiken kylmä sydän voi kuvata Roopea, Kultua tai paikan todellista kylmyyttä, ja juuri se tekee nimivalinnasta vielä hienomman. Ihanaa on myös sanan Heart käyttö viittauksena Yukonin sydämiin.

Ei tästä pääse lainaamatta kappaletta suoraan.

Charm of a dancehall girl
A true star of the north
Those precous thirty days

A letter in the snow
Love lost yet always there
A burning need of life

O me! O life! Home in the wild
Nothing but two cold Klondike hearts

Olen lukenut tuon kappaleen läpi ties kuinka monta kertaa, mutta tunnekuohu estää edelleen löytämästä sanoja.

Seuraava kappale, The last sled, on yhdessä ensimmäisenä singlenäkin julkaistun Lifetime of Adventuren kanssa yksi täydellisimpiä kuvauksia Roopesta henkilönä. Sen alkuun on liitetty puheosuus, joka värisyttää jokaisella luku- ja kuuntelukerralla. Tuo kappale on suoraan liitettävissä bonuslukuun 1, Lumikenttien kimallus - joka jatkaa Roopen ja Kultun tarinaa kymmenien vuosien jälkeen. Tuo kappale kertoo siitä Roopesta jota minä rakastan.

It isn't the gold that I'm wanting so much as finding the gold!
---
It's the forests where silence has lease!
It's the beauty that fills me with wonder!
It's the stillnes that fills me with peace!
---

Things we lost
Things we couldn't share
Another rainbow's end
Another memory
Fortuna favet fortibus
---

Farewell, White Agony Creek
Farewell, the spring that thaws
One day I will return to you

Seuraavan,  jälleen instrumentaalisen kappaleen nimi on Goodbye, papa.

Senkin lopusta löytyy ihanaa toivoa ja uskallusta. Lähtö kotimaasta siskojen kanssa, muutto Amerikkaan.


Kappaleesta kahdeksan, To be rich, löytyy ahdistaviakin sävyjä. Säkeitä on vain neljä ja, huudot ja vaikerointi lisäävät tunnelmaa. Itse sijoitan tuon kappaleen lukuun 11, Maailman rikkain ankka, jossa Roope on jo asettunut Ankkalinnaan mutta kulkee edelleen ympäri maailmaa kahmimassa rikkauksia, on lähes unohtanut sen, että tärkeintä oli etsiminen, ei löytäminen. Perhe ja arvot jäävät taka-alalle Roope erehtyy toimimaan ensimmäistä kertaa elämässään epärehellisesti, kadottaa itsensä kylmään käteiseen. Perheensä hylkäämänä hän syrjäytyy, lopettaa liiketoimintansa ja lukkiutuu kartanoonsa. Rahasäiliö lepää kukkulallaan pimeänä ja suljettuna, huhujen ympäröimänä.

Näistä tunnelmista alkaa osan 1 viimeinen luku, Ankkapalatsin erakko. Ainoat elossaolevat sukulaiset, Aku sekä Tupu, Hupu ja Lupu saapuvat katsomaan vanhaan setäänsä - tai itseasiassa enoaan. Lämpö, muistot ja seikkailunhalu palaavat, ja kirja loppuu koko sivun suuruiseen ruutuun - Roope rahojensa keskellä, ympärillään lukuisia ajatuskuplia muistoina elämästään.

Yhdeksäs kappale, A Lifetime of Adventure, kuvaa Roopea kenties vielä The last slediä täydellisemmin, sillä mukana on elämää vielä pidemmältä ajalta. Kappale oli täydellinen valinta ensimmäiseksi singleksi - tarttuva melodia, Johanna Kurkelan kaunis ääni, täydelliset sanat. Kylmiä väreitä yhä edelleen. Toivoa, uskallusta, seikkailuja.

Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go
Promises to keep
Countless goldfields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory

All the strangers on your path
Crossroads, the letters from home
The cooling embers of a Yuletide hearth
All the sounds of wilderness
The truth in which you roamed
Now your lost Rosebud has brought you back home

Levyn viimeinen kappale on Go slowly now, sands of time. Se lopettaa tarinan yhtä täydellisesti kuin Elämä ja Teot osan 2 lopetusluku, Unelmoiden läpi elämän. Roope on jo vanha, paljon on takana, mutta elämää löytyy vielä edestäkin, seikkailuja riittää.

The wonder of life has led me home
Like a poet of Scotland once scribed:
Home is the sailor
Home from the sea
And the Hunter home from the hill

Go slowly now, sands of time
Still have a memory to make
Dancing to Auld Lang Syne
Thinking of the heather of home

tiistai 1. huhtikuuta 2014

See, I'm trying to find my place

...and it might not be here where I feel safe
We all learn to make mistakes
and run from them
with no direction

Aika häviää ei mihinkään eikä ikinä riitä. Koeviikko, tv-sarjat, perhe, netti, kaverit, kevät.

 
 
Mun elämä? Tiedän, mitä haluan lukion jälkeen. Ainakin suunnilleen. Tiedän, mutta silti tuntuu etten tiedä mihin oon menossa. Vaeltelen ja haluan tehdä kaiken samaan aikaan ja silti vain maata lattialla ja rauhoittua.


 Rauhoittua. Se on ollu vaikeeta. Mua pelottaa ja ahdistaa, mutta ei paljoa, ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että tuntuu siltä kun jossain mun vatsassa ois solmu joka puristaa ja iskee mieleen pientä paniikkia koko ajan. Ei niin paljoa, että itkisin tai huutaisin tai kirjottaisin sen ulos. Se vaan on ja kiristää ja välillä hengästyttää.


Tuntuu vuorotellen ulkopuoliselta ja liian tarvitulta. Keittiöpsykologi. Life coach. Rakastan sitä ja samaan aikaan ahdistun lisää. Haluan tietää, jos mun kavereilla on vaikeeta, mutta en uskalla ite kertoa jos mulla on. Eikä mulla edes ole. Pelottaa vaan se miten aika katoaa enkä tee mitään.


Mua pelottaa mun diabetes. Mua pelottaa se ihan helvetisti. Pelottaa niin paljon etten osaa sanoa. Puhuin siitä psykologilla muutama viikko sitten enkä vieläkään osaa ajatella. Tuntuu, että oon täynnä paksua mustaa mönjää jonka tajusin vasta nyt kun promille siitä valu ulos. Haluan puhua siitä mun kavereille mutta en osaa sanoa että mua pelottaa. Enkä uskalla sanoa edes että älkää pliis vitsailko, älkää pliis kiljuko kun näätte neulan. Pyytäkää vaikka että pistän muualla tai että varotan ja voitte kääntyä pois.


 

Minä? Kuka? En osaa enää kirjottaa kaikkea mun päästä pois. Se on jääny liikaa lukion alkamisen jälkeen. Haluan sen takaisin. En halua olla se tyttö joka itkee itsensä uneen ja jättää viiltämättä vain siksi että pelottaa liikaa. Mutta haluan olla se tyttö joka kiipeää puihin ja kirjoittaa neljä runoa päivässä.
 
Mua pelottaa että mä putoan taas. Mua pelottaa että mun kaverit putoaa. Mua huolestuttaa enkä osaa sanoa sitä oikein, en osaa olla rentona koulussa mun omassa kaveriporukassa, kun tuntuu, että saatan sanoa jotain väärin ja olla äkkiä ulkona. Tuntuu, että otan kaiken liian herkästi ja pitäis vaan kehittää kovempi kuori, antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
 
 Kevät. Se tuli kerran, mutta hävis taas lumen alle. Nyt se on uudestaan ja mä haluaisin vaan hengittää sitä syvään sisälleni ja imeä aurinkoa niin että sitä riittää koko ens talveks. Mä haluaisin löytää itsesti muutakin kuin sen halun ja tarpeen mennä ulos olemaan keväässä, mä haluisin löytää voiman ihan oikeasti lähteä sinne ulos.

 
Mun perhe on kummallinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen. Omakotitalo, kolme lasta ja koira. Joskus mä haluaisin vaan pois täältä, joskus tuntuu etten halua ikinä lähteä, haluan vaan olla pieni lapsi ja ryömiä isin ja äitin väliin jos en saa unta. Ehkä mä kuitenkin eniten haluan lähteä, olla terveellä tavalla valmis aikuistumaan. Kotona on aika vaikeeta aina välillä. Mutta ehkä se kuuluu elämään. Tähän ikään. Mulla on vielä kahdeksan kuukautta alaikäisyyttä jäljellä. En mä ole oikeasti aikuinen vielä pitkään aikaan. Ehkä mulla on lupa tuntea välillä näin?
 


 Ja onhan elämä aina välillä kaunistakin. Viime perjantaina olin Idan (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) kanssa Heidillä (oikealla) jälkimmäisen synttärikahveilla. Mentiin ulos kuvailemaan ja nauttimaan siitä, ettei jäädytty vaikka aurinko laski koko ajan. Mulla ei ollu silmämeikkiä ja silti tykkäsin joistakin musta otetuista kuvista. Rakastan mun ystäviä. Sinä iltana pystyin olemaan tosi rennosti oma itteni ilman pelkoa siitä, että sanoisin jotain väärää. Juteltiin vielä vakavampiakin kun tultiin takasin sisälle. Itkinkin vähän. Ehkä se oli hyvä asia. Luottamus kasvaa.

 
Ehkä mä olen vähän eksyksissä just nyt. Mut ehkä se ei haittaa, jos välillä on niin. Elän kuitenkin aika lähellä isoa muutosta. Oma elämä, aikuisuus. Siellä jossain ne odottaa. Olen eksyksissä, mutta kuitenkin maailmassa, jossa on paljon kaikkea kaunista. Ehkä mä saan vielä osan asioista niin kuntoon, ettei ne muutamat raiteiltaan putoilevat haittaa. Ehkä mä opin elämään keskellä kaikkea keskeneräistä. Ehkä mä opin, ettei kaikkea edes tarvitse saada valmiiksi.

Nyt on taas tyyni, vähän toiveikaskin olo. Ehkä mä opin uudestaan kirjoittamaan mustuutta ulos.

Ilma on kauniinpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?

maanantai 12. elokuuta 2013

This time I want it all

Siinä se kesäloma sitten meni. Julkasin näköjään hurjat kaks tekstiä - anteeksi, yritän kirjotella aktiivisemmin... Ongelmana on se, etten oikeen osaa päättää, minkätyyppisiä tekstejä kirjottelisin. Moi kuuluu sitä ja tätä ja tota, yhyy angstipostauksia, kuvaspämmiä, syvällisiä pohdintoja, poliittisia kannanottoja... Ja lista jatkuu.

Tää vois nyt kuulua tohon luettelon ekaan osaan. Moi, kuuluu hyvää. Ainakin suht. Melkein nauran muistellessa viime kesän koulupaniikkia - nyt sinne meno tuntuu ihan ok:lta, ei haittais jos loma vielä jatkuis, muttei kouluun menokaan nyt niin hirveetä oo. Tuttu paikka, tutut systeemit, tutut ihmiset, en ookaan enää niitä uusia tulokkaita vaan jo vanha konkari. Se tuli tutor-hommissa aika hyvin selville... Jos kesäkuun alussa, kun autettiin uusia ykkösiä tekemään kurssivalintoja, tuli tosi vanha ja viisas olo, ja sama jatku tänään, kun kierrätettiin niitä ympäri koulua. Hyvän valinnan tekivät, tää koulu on hyvä paikka. ;)

Tänään ei sit vielä tehtykään paljoo muuta niitten ykkösten auttelun lisäks - olin kotona jo yhen maissa ja kävelin äitin kanssa hakemaan pikkusiskoa iltapäiväkerhosta ekan koulupäivän jälkeen. Herranjesta, vastahan se oli pikkuvauva, nyt jo muka koululainen. Kauheeta. Iski kumma kaipuu ekaluokalle kun näki sen lukkarin... Ysistä tai kasista kahteentoista melkein joka päivä.

Mun oma lukkari on vielä vähän sekasin koska vaihan lyhyeen matikkaan, mutta tästä jaksosta löytyy ainakin liikkaa, ruotsia, bilsaa, enkkua, äikkää ja yhteiskuntaoppia. Kaikki paitsi äikkä kuuluu skaalaa ei-niin-kivaa, mutta kaipa ne kesäenergioilla menee.


Kesä kesä kesä. Meni ihan älyttömän nopeesti, vaikka samalla tuntuu, että kevätjuhlasta on tosi kauan. Eka viikko lastenvahtina, muutama päivä lontoossa, laiskottelua, vähän mökkeilyä - ja se ripari, joka oli kyllä tän kesän ykkösjuttu. Tutustu niin nopeesti niin moniin. Oon tosi ilonen, että ollaan nähty leirin jälkeenkin vielä moneen kertaan. Viimesen lomaviikon alku oltiin koko perheen voimin Tanskassa - Legolandissa! :D Oli kivaa, ei tapeltu, pääsin vuoristorataan, sain uuden laukun ja pääsin rakentamaan tee-se-itse-legoukon. Mutta ihanat Sormusten Herra- ja Hobitti -legopakkaukset jäi hintansa takia kaupan hyllylle.

Nää kuvat on nyt täällä randomisti välissä ok.


Muttasiis, summattuna kesä oli tosi kiva. Sain levättyä, ja nyt riittää energiaa ajatella koulujuttujakin. Ainoo harmittamaan jääny asia oli liian vähäinen mökkeily. ): Olin siellä vaan ihan lyhyitä pätkiä, jotka tuntu vielä lyhemmiltä koska matka on sen 4h. Pääsin kuitenkin näkemään ton ylisöpön kissanpennun, jeah, ja valokuvausretkelle kun muut poimi mustikoita. xD

Löysin manuaalisen tarkennuksen ja leikin sillä vähän liikaa...
 

Nam. ♥
 Lupasin eilen, että autan siskoo ja sen paria kaveria blogin teossa, ja pääsin lunastamaan lupauksen heti tänään. Autoin lisäämään kirjottajia, säätämään ulkoasua, ja pääsin sitten kuvailemaankin. Ja muokkaamaan. Ja suoraan sanoen siitä tuli mun mielestä aika hieno. :D

Visitoikaa jos jaksatte, somestuff-of-everything.blogspot.fi.
Mainostan koska olen kiltti isosisko.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, kliseelopetukset on mun juttu, hejdå.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

This time we know we all can stand together

Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Ps. 139:14

Olin riparilla isosena.

Tasan kaks viikkoa sitten, päivää ennen leirille lähtöä, mua pelotti. Pelotti mielettömästi, olin ihan paniikissa. Mitä jos en tuu toimeen muitten isosten kanssa? Mitä jos jään porukan ulkopuolelle? Mitä jos leiriläiset ei kuuntele? Mitä jos joudun vaan pidättelemään itkua koko viikon ja haluan kotiin? Olin ihan varma etten onnistu missään, kukaan ei tykkää musta ja kaikki menee pieleen. Ihmettelin ihan ääneen, miks rupesin koko hommaan - mun oma ripari ei ollu mikään elämän mahtavin asia, vaikka ihan mukava olikin, mutta ei siis mikään sellanen, minkä haluaisin kokea uudestaan. Oli tosi lähellä, etten soittanu leirin papille ja sanonu, että nyt tuli viime hetken peruutus, en halua.


 
En ois voinut olla enemmän väärässä. Isoset ja vetäjät meni leirikeskukseen maanantai-iltana, leiriläiset tuli seuraavana aamuna. Jo pari tuntia saapumisen jälkeen alko tuntua, että ehkä tästä sittenkin tulee jotain - porukka vaikutti mukavalta, pääsin huoneeseen jossa on suihku ja sitä rataa. Edelleen jännitti, mutta olo alko olla kohtuullisen toiveikas. Isosporukkaan kuulu tosiaan 7 tyttöä ja 1 poika, leiriläisiin taas myöskin 7 tyttöä - ja 15 poikaa. Yksi suurimmista huolenaiheista.



 Aamulla herättiin sitten puoli kaheksan maissa, ja ennen yheksää alko leiriläisiä saapua paikalle. En tuntenut kuin yhden, enkä tätä yhtäkään kunnolla - ollut pikkusiskon kaveri. Ihan mukavana tyyppinä kyllä pidin jo ennen leiriä.
Well. Siitä se leiri lähti sitten käyntiin. Oltiin jaettu raamisryhmät ja tehty ohjelmat jo illalla, joten päästiin suoraan hommiin. Eka päivä kului nimiä opetellessa, ylipäätänsä iloisen kaaoksen vallassa. Väsytti ihmeen vähän ja nälätti ihmeen paljon. Raamisryhmä vaikutti kivalta, vaikka olivat tietysti vielä sillon aika hiljaisia.

 
En nyt tarkemmin kertaile varsinaisia tapahtumia, enkä viitsi julkaista edes kuvia, kun en jaksa kysellä kaikilta lupia. En edes muista kaikkea tapahtunutta: koko viikko tiistaista tiistaihin oli täynnä tapahtumia, leikkejä, lauluja, vitsejä, hysteerisia naurukohtauksia, kuumia ja kosteita päiviä, lautapelejä, hymyä ja viimeisenä iltana myös kyyneleitä. Ainutlaatuinen ja ihana matka, josta en muuttaisi mitään. Kaikki 22 leiriläistä oli ihania, suurenmoisia ja omanlaisiaan persoonia, kaikki täynnä luonnetta, huumoria ja yllätyksiä. Viikko oli ihan liian lyhyt aika, en ehtinyt tutustua kaikkiin läheskään niin hyvin kuin olisin halunnut.

 Loppujen lopuksi yksi leirin parhaista puolista oli se, etten tuntenut ketään - eikä kukaan minua. Sai aloittaa ilman ennakkoluuloja, olla oma itsensä - ja huomata, että se riittää. Isosporukka oli aivan ihana, en meinaa tajuta, että ollaan tunnettu kunnolla vasta viikko. Haluan takaisin! Tiivis ohjelma piti ajatukset poissa ikävistä asioista, jotka hyökkäävät tylsistyessä, ja hyvä seura olisi hoitanut saman varmasti ilman ohjelmaakin. Iltaohjelmien suunnittelu oli jotain ihan uskomattoman hauskaa. Naurettiin ja laulettiin, varmaan välillä vähän liikaakin...


Viimeisen illan iltaohjelman lopussa jaettiin leiriläisille takaisin rippikouluraamatut, joihin oltiin kirjoitettu muistolauseet. Jokainen isospari valitsi omalle ryhmälleen yhteisen raamatunpätkän. Meidän ryhmämme sai raamattuihinsa psalmin 121 jakeet 7-8.

Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi,
nyt ja aina.

Kyseinen kohta ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta iski heti, kun joku luki sen ääneen. Juuri näin haluaisin sanoa koko ryhmälle, jokaikiselle, tutuiksi tulleille ja vieraammiksi jääneille, rauhallisille, villeille, kiltisti sängyissään nukkuneille ja yöjuoksentelijoille. Jokaiselle ihmisenalulle, niille sieluille kovan ulkokuoren sisällä.

Menipäs runolliseksi. Mutta pitää paikkansa.


Viimeisessä iltahartaudessa istuttiin kaikki, leiriläiset, isoset ja vetäjät piirissä lattialla. Pappi laittoi kynttilän kiertämään rinkiä, ja sen tullessa omalle kohdalle sai halutessaan sanoa jotakin leiristä. Olin ensimmäinen isonen, joka kynttilän sai, ja jännitin (taas) aika paljon, mitä sanoa. Uskalsin (onneksi!) sanoa muutakin kuin kiitos, vaikka en tietenkään ollenkaan tarpeeksi enkä tarpeeksi kauniisti. En itkenyt vielä siinä kohtaa - fakta, jota olin ihmetellyt iltaohjelman lopusta asti - mutta kynttilän siirtyessä seuraavalle se itku sitten tuli.

 
Yli viikon kestänyt leiri lähes 24/7 aktiivisuudella oli tietysti myös rankka ja väsyttävä kokemus, mikä osittain purkautui sinä itkuhetkenä. Mutta, kuten sanottu, en muuttaisi mitään, en luopuisi tästä viikosta mistään hinnasta. Nimenomaan loppu aiheutti itkun: tähän ei enää koskaan palata, se oli siinä, huomenna lähdetään koteihin ja palataan tavalliseen elämään. Sunnuntaina konfirmaatio, toivottavasti nähdään vielä muutenkin. Toivon sitä ihan oikeasti, mutta samalla tiedän, kuten pappimme sanoi, että leiriin ei voi palata, vaikka kuinka yrittää. Ei niissä jälkikäteen järkätyissä tapaamisissa ole sitä samaa tunnelmaa, joka syntyy, kun ollaan samassa, pienessä leirikeskuksessa viikko putkeen.


 Nyt, muutaman lomapäivän, konfirmaation, juhlien kiertelyn ja tämän kirjoittamisen jälkeen olo on jotenkin tyyni. Tasapainoinen. Ja silti, yhä edelleen, kovin haikea. Tavalliseen arkeen totuttelu vie aikaa, isosvaihteen pois kytkeminen ei ole helppoa, varsinkaan kun pikkusiskotkin ovat mökillä - niiden komentelu olisi ollut hyvää vieroitushoitoa...







Mikä maailmassa on hyvää?

 Olen hokenut kiitosta kaikille niin kasvokkain kuin netinkin kautta, mutta tarpeeksi sitä ei voi sanoa. Leirin aiheuttamat tunnemyrskyt eivät häviä vielä aikoihin, enkä oikeastaan haluaisikaan. Haluan muistaa tämän viikon - onneksi on valokuvia ja netti, jonka kautta voi pitää yhteyttä, vaikkei siihen leiritunnelmaan olekaan paluuta. Kiitos, vielä kerran.




Hän tuhisee ja tuhlaa pienokaisen tuoksuaan,
uusi voima, kaikkivoipa, viattomuus otsallaan
Pian hän maasta nousee, löytää avosylin,
kaiken mitä tarjoo lyhyt loma lapsuuden
Katson häntä hiljaa, tiedä muuta en,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Koulun piha täyttyy niin kuin aina aamuisin,
hän seisoo vasten kylmää seinää, niin kuin teki eilenkin
Mykkänä hän seuraa, kuinka ilkamoiden,
toiset ohi kulkee suureen tulevaisuuteen
Koulun kylmä seinä, soitto kellojen,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Hän nojaa linja-auton huurtuneeseen ikkunaan,
taas lienee pitkä työläs, päivistä yksi takanaan
Unelmiaan seuras, otti niistä vastuun,
täyttää tehtävänsä rientäessä vuosien
Pysäkille valoon katulamppujen,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Vielä yksi autokuorma tänään viedään kaupunkiin,
kun lapsista myös nuorin omilleen jo muutettiin
Äkkiä on niin talo käynyt hiljaiseksi,
äsken vielä raikui naurut, kipu rakkauden
Käteen toiseen tarttuu hetken miettien,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen

Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää,
viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää?
Pettymys ja riemu, haaveetkin jo maaksi
tyrskyn jälkeen haaksi tyvenessä seisahtaa
Kuvat lastenlasten, kuvat uutisten
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.
Kaunis ihminen, kaunis ihminen.