School Pencil
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pohdintoja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pohdintoja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Could you believe I'm holding the night with my hands

Loma.

Lauantaina grillaamassa kavereiden kanssa. Naurua, laulua, tanssimista. Vähän keskusteluakin. Diabetesasioita. Ketoasidoosi. Hypoglykemia. Yritän puhua suomea. Happomyrkytys? Sokerit yllättävän hyviä. Kahdelta kotiin ja onnellisena nukkumaan.

Sunnuntai. Perhetuttujen kaksostyttöjen ylppärit. Sivistynyttä seisoskelua mekossa. Saisinko alkoholittoman, kiitos. Joo, ens vuonna sitten, jännittää. Millon pääsykokeet? Hyvin kirjotitte. Yksivuotias sukulaistyttö suostuu syliin, pikkusisko kiehnää vieressä. Hyvää ruokaa. Kivat juhlat. Viisi ihmistä viiden hengen autossa.

Maanantai. Lapsenvahtina. Pyöräillään puistoon ja kävellään kirjastoon. Päivät puuhaillessa pikkutyttöjen kanssa, vanhojen puistoreittien kertailua. Leivotaanko pullaa? Tarviitko laastarin? Tehdään vesi-ilmapalloja jos lämpöä riittää. Päivät aurinkoisia, tän mä osaan.


En pysty keskittymään. Luen kolme sivua kirjasta ja laitan pois. Katson neljää sarjaa vuorotellen ja samalla selaan nettiä. Maanantai-iltana paniikkikohtaus ruotsin yo-kokeesta joka on aikaisintaan keväällä 2015 ja viimeistään ei ikinä. Itken puoli tuntia saunassa hysteerisesti. Äiti sanoo että mun aivot on jumissa paniikkiradalla ja pyytää perustelemaan, miksen halua kirjottaa. Sanon vahingossa "vituttaa" ja hiljenen pitkäksi aikaa. En mä ikinä kiroile kotona. Lätkää kattoessa saatan sanoo helvetti. Muuten en. Paniikki jatkuu ja fiksut neuvot ärsyttää, mutta tajuan samalla että mua ei hävetä itkeä äidin edessä. Se käskee rauhottumaan - mitä se luulee että mä yritän - ja saattaa vähätellä tai ymmärtää väärin, mutta tällä kertaa se sentään oli siinä.

Tiistai-iltana äiti sanoo, että lähtee syyskuussa Müncheniin. Ensin oon vaan kade, sitten kysyn päivämääriä. Se on siellä kun mä kirjotan saksan. Paniikkirata. Itku. Karkuun keittiöstä, omaan huoneeseen vellomaan hysteriassa. Dramaattisia ajatuksia. Sen kerran kun mä tarvitsen sitä, se on poissa. Kenelle mä itken edellisenä iltana kun aivot menee totaalijumiin enkä osaa mitään? Kaverit on samassa tilassa. Mun elämässä on kaksi ihmistä joille voin itkeä häpeämättä. Toinen on kirjotusten aikaan toisessa maassa, toinen toisessa kaupungissa ja valmistautumassa omaan kokeeseensa.

En pysty keskittymään. Koulustressit purkautuu paniikki-itkuna. Loma? En käsitä. Ärähtelin tytöillekin liian herkästi ja heti hävetti. Haluan olla ihan yksin ja silti on ikävä kavereita, somepäivitykset saa haluamaan mukaan joka paikkaan.

Ehkä huomenna kirjotan kivoista asioista. Renkoretkestä ja Marikan ajokortista. Lauantai-illasta. Nyt väsyttää. Valvoin yhtenä yönä ensin lukemassa ficcejä ja sitten kuuntelemassa ukkosta. Kahdelta yöllä kaatosateen ropistessa savupiippua pitkin takkaan ja salamoiden välähdellessä tuli voittajaolo, energiaa, onnellisuutta. Tumblrssakin tullu kivoja viestejä, se osasyynä. Se oli kiva yö. Aamullakaan ei väsyttänyt. Viime yönäkin valvoin. Luin ficcejä, jaksoin lukea pitkiäkin. Rauhoitti. Nyt väsyttää. En jaksa lukea, en jaksa katsoa, en jaksa pitää silmiä auki mutten myöskään jaksa vetää farkkuja pois ja pestä meikkejä. Avasin iTunesin ja heitin sekoitukselle. Keskityin. Vanhoja biisejä. Rauhoituin. Sitten tuli äiti ja sisko ja arjen realiteetit ja pese ikkuna huomenna ja paniikkikohtauksen alku itkuna. Sitten kirjotin tän. Ja nyt istun tai makaan tässä pää ikävästi sängyn laidalla. Niskaa särkee.

Suihkuun ja iltapalalle. Nukkumaan. Huomenna lauantai. Pitää pestä se ikkuna. Mutta jos muuten rauhottuisin. Ehkä tekisin sen lukusuunnitelman. Yritän pitää lomaa. Kaikki kaverit lukee tai kuntoilee. Ahdistaa. Munkin pitäis. Mutta en jaksa. Pitää kerätä energiaa. Pitää tarkastaa materiaalit ja todeta, ettei tähän kuole. Pitää mennä suihkuun ja syömään ja lukea yks hyvä ficci ja ruveta nukkumaan.

Pitää laittaa tähän kirjotukseen vielä pari kuvaa. Ei löydy sopivia.

Ja lainaus. Sunrise Avenue. Sekoitustoiminto on hyvä asia.

This is something I can't hide
Can't throw it away
This is something I can't fake
They know you're away
They know how to break me
They know you're far away

If this sadness takes its place
I'll free the space it needs
I'm hiding in the place
Where we share the days
Where we share the nights
Go through dark and light

Could you believe I'm waiting for someone
Could you believe I'm holding the night with my hands
Alone in the night on my own
I feel the pain inside me
Only you can heal me

This is something I can't take
I feel so lame
There is nothing in my mind
But you all the way
You rule every moment
You're the air around me

Love's a lonely road sometimes
I keep moving on
Towards the moment you'll be mine
A long way to go
To where we belong
We'll be there before long

Could you believe I'm waiting for someone
Could you believe I'm holding the night with my hands
Alone in the night on my own
I feel the pain inside me
Only you can heal me

By sharing this moonlight
And the tears in my midnight cry
I need to hear you breathe by
Me in the night, deep in the night


En odota ketään. Paitsi ehkä omaa mieltäni. Että se jaksaisi uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Että mä olen ihminen.

Dramaattista.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Story of your life

En oo koskaan tainnu puhua siitä, miten paljon rakastan Aku Ankka -sarjakuvia. Varsinkin Don Rosaa - varsinkin Don Rosan Roopea. Niille tarinoille on aina erityinen paikka mun sydämessä.

Kun olin pienempi, isi luki mulle Rosan tarinoita ääneen. Iltasadut oli oikeestaan jo lopetettu, osasin ite lukea varmaan nopeemmin kun isi, mutta yhteen aikaan se luki niitä mulle joka ilta. Nauroin kun se murisi @#&!-kohdissa ja yritti ääntää Hortensian Glxbltiä. Äänen lukeminen jäi, mutta rakkaus tarinoihin pysyi. Sain kovakantisia kokoelmia, tajusin lukea "Näin tehtiin" -osiot ja rakastuin jokaisen ruudun ja lauseen myötä enemmän. Rosa suhtautuu tohon maailmaan niin intohimoisesti, niin rakastaen, niin aidosti. Se on yhtä paljon fani kuin fanitettava, sen tarinoista oppii niin Carl Barks -faktoja, historiaa kuin hauskoja pikkutietoja  kaikista maailman aiheista.

Kaikki Rosan sarjakuvat, erityisesti tietenkin ne pitkät seikkailusarjat, on mahtavia. Mutta parhaita kaikista on Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjaan tehdyt tarinat. Rosa kirjoitti Barksin tarinoihinsa sirottelemien faktojen pohjalta kokonaisen elämäkerran. Roope Ankka sellaisena kuin Rosa sen kirjoittaa on yksi mun ikuisista sankareista.

Aku Ankat on asia, jonka kaikki tuntee, joita kaikki suomalaiset on lukenu jossain kohtaa elämäänsä ainakin vähän. Niitä pidettään harmittomina, hauskoina. Roope on se vanha visukinttu, saituruudessaan komiikan puolelle menevä.

Don Rosalle - ja mulle - se on paljon enemmän. Se on persoona, jolla on tarina, luonne, muistoja, vaikeita kokemuksia, pitkä ja monipuolinen elämä. Se on kovan kuoren alla hyväsydäminen, arvostaa rahassa ennen kaikkea sitä, mitä on tehnyt sen ansaitakseen, miten jokainen kolikko rahasäiliössä tuo mieleen hetken menneisyydestä. Se on tehnyt työtä ansaitakseen omaisuutensa, rehellistä työtä kunnioittaen ja arvostaen muita, vain kerran luiskahtanut laveammalle polulle. Se on henkilö, jota voi arvostaa, jota ei voi olla arvostamatta.

Tällä taustotuksella jokainen voi varmaan arvata mun reaktion, kun sain tietää, että Nightwishin Tuomas Holopainen on tekemässä levyä, joka toimii soundtrackina Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjalle. En edes muista millon sen kuulin, joskus syksyllä varmaan. Oon odottanu siitä lähtien varpaillani, laskenut päiviä, jännittänyt, että osaako se kirjoittaa oikeanlaisia tarinoita yhden mulle rakkaimman hahmon elämästä. Tykkäänkö siitä musiikista, toimiiko se. Don Rosa itse oli projektissa tavallaan mukana, piirsi kansikuvan ja oli mitä ilmeisimmin tyytyväinen projektiin.

Tänään aamulla ennen koulua syöksyin kauppaan. Ei näy levyä, ulkona on kylmää ja kosteaa, nukuin huonosti, oon hiestä märkä ja myöhästyn. Ryntäsin sitten kouluun, ja heti päästyä takasin kauppaan. Onnistuin löytämään myyjän, joka lähti pyynnöstä penkomaan varastoa ja palasi hetken päästä mukanaan se levy. Kotiin. Kotiinkotiinkotiin. Kuuntelemaan!

Levy soittimeen ja ensimmäisiä säveliä odottamaan.

Kappaleista suurin osa on lähes, muutama jopa täysin, instrumentaalisia. En yleensä tajua musiikkia, jossa ei lauleta, tarvitsen ne sanat että käsittäisin tarinan. Tuota levyä kuunnellessa, Elämä ja Teot osat 1 ja 2 sylissä, ei tarvinnut kummastella. Musiikki virtasi ja nosti heti mieleen tarinoita, jopa tiettyjä ruutuja, joita selailin samalla. Tietysti sanalliset kappaleet vaikuttivat eniten, mutta pelkkä musiikki riitti nostattamaan tunteet pintaan. Olin kyyneleet silmissä heti ensimmäisestä kappaleesta asti, viidennessä ne vuotivat yli. En osaa kuvailla kaikkia tunteita, joita levy herätti. Se on aivan uskomaton, käsittämättömän kaunis, kertakaikkiaan täydellinen. Äärettömän vahva, voimakas. Kuvaava. Kuuntelin koko levyn tauotta läpi, ja laitoin soimaan saman tien uudestaan. Soittimet on valittu täydellisesti, rytmi, melodiat, kaikki on - täydellistä. Osassa kappaleista laulaa Johanna Kurkela, jota kuuntelen muutenkin - lisäsyy ehdottomaan rakastumiseen.

Levy aloittaa puheosuudella aivan ensimmäisen luvun ensimmäisistä ruuduista. Ensimmäinen kappale on nimeltää Glasgow 1877 - Roopen synnyinpaikka ja tarinan ajoitus, alkaen Roopen 10. syntymäpäivästä, täydellisesti mukana. Rosa on aina kovin tarkka vuosiluvuista ja ajallisesta yhdenmukaisuudesta, joten on loistavaa, että Holopainen otti vuosiluvun mukaan. Kappaleessa kaksi, Into the West, on vain muutama lause, muutoin se on instrumentaalinen, kuten kappaleet kolme, Duel and Cloudscapes, ja neljä, Dreamtime. Kun kirjaa selaili kappaleita kuunnellessa, nähty ja kuultu muuttuivat täydelliseksi, mielessä eteneväksi elokuvantapaiseksi yhdistelmäksi. En ole ikinä ennen tuntenut instrumentaalista musiikkia niin vahvasti. Neljänteen kappaleeseen on otettu mukaan Didgeridoo viittaukseksi tapahtumapaikkaan, tietysti Australiaan.

Roopen tarinassa suosikkilukujani ovat aina olleet Klondiken ajat, erityisesti luku 8C, Yukonin sydämet. Ehkä ne osuvat siihen pieneen sisälläni asuvaan romantikkoon - Roopen ja Kultun tarina on sanoinkuvaamattoman kaunis ja silti kylmä ja katkeransuloinen. Yukonin sydänten viimeinen sivu... Ah. Ja White Agony Creekin vangin viimeinen ruutu - voi Roope, voi nuoruus, voi rakkaus.

Myös Tuomas Holopainen ilmeisesti piti Kultu Kimallusta yhtenä tärkeimmistä palasista Roopen tarinassa, sillä rakkaustarina on mukana, ikään kuin kantavana taustavoimana. Ja sanoohan Rosa itsekin Yukonin sydämistä kertoessaan, että kyseessä on yksi niistä tarinoista, joihin hän on aidosti tyytyväinen. Levyn kappaleessa viisi, Cold Heart of the Klodike, kuvaillaan Roopen ja Kultun suhdetta aivan täydellisesti, juuri kuten itse olen aina ajatellut sen olevan. Klondiken kylmä sydän voi kuvata Roopea, Kultua tai paikan todellista kylmyyttä, ja juuri se tekee nimivalinnasta vielä hienomman. Ihanaa on myös sanan Heart käyttö viittauksena Yukonin sydämiin.

Ei tästä pääse lainaamatta kappaletta suoraan.

Charm of a dancehall girl
A true star of the north
Those precous thirty days

A letter in the snow
Love lost yet always there
A burning need of life

O me! O life! Home in the wild
Nothing but two cold Klondike hearts

Olen lukenut tuon kappaleen läpi ties kuinka monta kertaa, mutta tunnekuohu estää edelleen löytämästä sanoja.

Seuraava kappale, The last sled, on yhdessä ensimmäisenä singlenäkin julkaistun Lifetime of Adventuren kanssa yksi täydellisimpiä kuvauksia Roopesta henkilönä. Sen alkuun on liitetty puheosuus, joka värisyttää jokaisella luku- ja kuuntelukerralla. Tuo kappale on suoraan liitettävissä bonuslukuun 1, Lumikenttien kimallus - joka jatkaa Roopen ja Kultun tarinaa kymmenien vuosien jälkeen. Tuo kappale kertoo siitä Roopesta jota minä rakastan.

It isn't the gold that I'm wanting so much as finding the gold!
---
It's the forests where silence has lease!
It's the beauty that fills me with wonder!
It's the stillnes that fills me with peace!
---

Things we lost
Things we couldn't share
Another rainbow's end
Another memory
Fortuna favet fortibus
---

Farewell, White Agony Creek
Farewell, the spring that thaws
One day I will return to you

Seuraavan,  jälleen instrumentaalisen kappaleen nimi on Goodbye, papa.

Senkin lopusta löytyy ihanaa toivoa ja uskallusta. Lähtö kotimaasta siskojen kanssa, muutto Amerikkaan.


Kappaleesta kahdeksan, To be rich, löytyy ahdistaviakin sävyjä. Säkeitä on vain neljä ja, huudot ja vaikerointi lisäävät tunnelmaa. Itse sijoitan tuon kappaleen lukuun 11, Maailman rikkain ankka, jossa Roope on jo asettunut Ankkalinnaan mutta kulkee edelleen ympäri maailmaa kahmimassa rikkauksia, on lähes unohtanut sen, että tärkeintä oli etsiminen, ei löytäminen. Perhe ja arvot jäävät taka-alalle Roope erehtyy toimimaan ensimmäistä kertaa elämässään epärehellisesti, kadottaa itsensä kylmään käteiseen. Perheensä hylkäämänä hän syrjäytyy, lopettaa liiketoimintansa ja lukkiutuu kartanoonsa. Rahasäiliö lepää kukkulallaan pimeänä ja suljettuna, huhujen ympäröimänä.

Näistä tunnelmista alkaa osan 1 viimeinen luku, Ankkapalatsin erakko. Ainoat elossaolevat sukulaiset, Aku sekä Tupu, Hupu ja Lupu saapuvat katsomaan vanhaan setäänsä - tai itseasiassa enoaan. Lämpö, muistot ja seikkailunhalu palaavat, ja kirja loppuu koko sivun suuruiseen ruutuun - Roope rahojensa keskellä, ympärillään lukuisia ajatuskuplia muistoina elämästään.

Yhdeksäs kappale, A Lifetime of Adventure, kuvaa Roopea kenties vielä The last slediä täydellisemmin, sillä mukana on elämää vielä pidemmältä ajalta. Kappale oli täydellinen valinta ensimmäiseksi singleksi - tarttuva melodia, Johanna Kurkelan kaunis ääni, täydelliset sanat. Kylmiä väreitä yhä edelleen. Toivoa, uskallusta, seikkailuja.

Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go
Promises to keep
Countless goldfields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory

All the strangers on your path
Crossroads, the letters from home
The cooling embers of a Yuletide hearth
All the sounds of wilderness
The truth in which you roamed
Now your lost Rosebud has brought you back home

Levyn viimeinen kappale on Go slowly now, sands of time. Se lopettaa tarinan yhtä täydellisesti kuin Elämä ja Teot osan 2 lopetusluku, Unelmoiden läpi elämän. Roope on jo vanha, paljon on takana, mutta elämää löytyy vielä edestäkin, seikkailuja riittää.

The wonder of life has led me home
Like a poet of Scotland once scribed:
Home is the sailor
Home from the sea
And the Hunter home from the hill

Go slowly now, sands of time
Still have a memory to make
Dancing to Auld Lang Syne
Thinking of the heather of home

tiistai 1. huhtikuuta 2014

See, I'm trying to find my place

...and it might not be here where I feel safe
We all learn to make mistakes
and run from them
with no direction

Aika häviää ei mihinkään eikä ikinä riitä. Koeviikko, tv-sarjat, perhe, netti, kaverit, kevät.

 
 
Mun elämä? Tiedän, mitä haluan lukion jälkeen. Ainakin suunnilleen. Tiedän, mutta silti tuntuu etten tiedä mihin oon menossa. Vaeltelen ja haluan tehdä kaiken samaan aikaan ja silti vain maata lattialla ja rauhoittua.


 Rauhoittua. Se on ollu vaikeeta. Mua pelottaa ja ahdistaa, mutta ei paljoa, ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että tuntuu siltä kun jossain mun vatsassa ois solmu joka puristaa ja iskee mieleen pientä paniikkia koko ajan. Ei niin paljoa, että itkisin tai huutaisin tai kirjottaisin sen ulos. Se vaan on ja kiristää ja välillä hengästyttää.


Tuntuu vuorotellen ulkopuoliselta ja liian tarvitulta. Keittiöpsykologi. Life coach. Rakastan sitä ja samaan aikaan ahdistun lisää. Haluan tietää, jos mun kavereilla on vaikeeta, mutta en uskalla ite kertoa jos mulla on. Eikä mulla edes ole. Pelottaa vaan se miten aika katoaa enkä tee mitään.


Mua pelottaa mun diabetes. Mua pelottaa se ihan helvetisti. Pelottaa niin paljon etten osaa sanoa. Puhuin siitä psykologilla muutama viikko sitten enkä vieläkään osaa ajatella. Tuntuu, että oon täynnä paksua mustaa mönjää jonka tajusin vasta nyt kun promille siitä valu ulos. Haluan puhua siitä mun kavereille mutta en osaa sanoa että mua pelottaa. Enkä uskalla sanoa edes että älkää pliis vitsailko, älkää pliis kiljuko kun näätte neulan. Pyytäkää vaikka että pistän muualla tai että varotan ja voitte kääntyä pois.


 

Minä? Kuka? En osaa enää kirjottaa kaikkea mun päästä pois. Se on jääny liikaa lukion alkamisen jälkeen. Haluan sen takaisin. En halua olla se tyttö joka itkee itsensä uneen ja jättää viiltämättä vain siksi että pelottaa liikaa. Mutta haluan olla se tyttö joka kiipeää puihin ja kirjoittaa neljä runoa päivässä.
 
Mua pelottaa että mä putoan taas. Mua pelottaa että mun kaverit putoaa. Mua huolestuttaa enkä osaa sanoa sitä oikein, en osaa olla rentona koulussa mun omassa kaveriporukassa, kun tuntuu, että saatan sanoa jotain väärin ja olla äkkiä ulkona. Tuntuu, että otan kaiken liian herkästi ja pitäis vaan kehittää kovempi kuori, antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
 
 Kevät. Se tuli kerran, mutta hävis taas lumen alle. Nyt se on uudestaan ja mä haluaisin vaan hengittää sitä syvään sisälleni ja imeä aurinkoa niin että sitä riittää koko ens talveks. Mä haluaisin löytää itsesti muutakin kuin sen halun ja tarpeen mennä ulos olemaan keväässä, mä haluisin löytää voiman ihan oikeasti lähteä sinne ulos.

 
Mun perhe on kummallinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen. Omakotitalo, kolme lasta ja koira. Joskus mä haluaisin vaan pois täältä, joskus tuntuu etten halua ikinä lähteä, haluan vaan olla pieni lapsi ja ryömiä isin ja äitin väliin jos en saa unta. Ehkä mä kuitenkin eniten haluan lähteä, olla terveellä tavalla valmis aikuistumaan. Kotona on aika vaikeeta aina välillä. Mutta ehkä se kuuluu elämään. Tähän ikään. Mulla on vielä kahdeksan kuukautta alaikäisyyttä jäljellä. En mä ole oikeasti aikuinen vielä pitkään aikaan. Ehkä mulla on lupa tuntea välillä näin?
 


 Ja onhan elämä aina välillä kaunistakin. Viime perjantaina olin Idan (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) kanssa Heidillä (oikealla) jälkimmäisen synttärikahveilla. Mentiin ulos kuvailemaan ja nauttimaan siitä, ettei jäädytty vaikka aurinko laski koko ajan. Mulla ei ollu silmämeikkiä ja silti tykkäsin joistakin musta otetuista kuvista. Rakastan mun ystäviä. Sinä iltana pystyin olemaan tosi rennosti oma itteni ilman pelkoa siitä, että sanoisin jotain väärää. Juteltiin vielä vakavampiakin kun tultiin takasin sisälle. Itkinkin vähän. Ehkä se oli hyvä asia. Luottamus kasvaa.

 
Ehkä mä olen vähän eksyksissä just nyt. Mut ehkä se ei haittaa, jos välillä on niin. Elän kuitenkin aika lähellä isoa muutosta. Oma elämä, aikuisuus. Siellä jossain ne odottaa. Olen eksyksissä, mutta kuitenkin maailmassa, jossa on paljon kaikkea kaunista. Ehkä mä saan vielä osan asioista niin kuntoon, ettei ne muutamat raiteiltaan putoilevat haittaa. Ehkä mä opin elämään keskellä kaikkea keskeneräistä. Ehkä mä opin, ettei kaikkea edes tarvitse saada valmiiksi.

Nyt on taas tyyni, vähän toiveikaskin olo. Ehkä mä opin uudestaan kirjoittamaan mustuutta ulos.

Ilma on kauniinpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?

maanantai 23. joulukuuta 2013

I am one with the wind and sky

Kävin perjantaina kattomassa Frozenin, uusimman Disney-leffan. Rakastuin. Se oli ihan uskomattoman hyvä - itkin jo ekan viiden minuutin aikana ja monta, monta kertaa myöhemminkin. Ihan huippuleffa, taattua Disney-tasoa.

Juonta en selosta, käykää katsomassa - ihan oikeesti kannattaa.

Nyt kotona oon kuunnellu sen leffan biisejä - englanniks, koska suomiversioita ei vielä löydy mistään (ja tykkään molemmista about saman verran). Leffan aikana en osannu ajatella, että tykkäänkö enemmän Annasta vai Elsasta, enkä oikeen osaa vieläkään, mutta Elsan biisejä kuunnellessa on tullu sellanen olo, että vaikka ne on nytkin musta ihan uskomattomia, mun ysiluokkalainen minä suunnilleen räjähtäis jos kuulis ne. Melkein pelottavaa, kun tajuaa, että on oikeesti kasvanu niistä pahimmista teiniajoista - ja edelleen muistaa ihan selvästi, että just tolta musta tuntu sillon ysin keväällä kun kaikki oli pelkkää pimeetä.

For the first time in forever (Reprise) (leikkelin Annan osat pois.)

I know
You mean well, but leave me be
Yes, I'm alone, but I'm alone and free
Just stay away and you'll be safe from me
---
Oh I'm such a fool, I can't be free!
No escape from the storm inside of me!

I can’t control the curse!
Anna, please, you’ll only make it worse!
There’s so much fear!
You’re not safe here!
No!
I CAN’T!

Spoiler-varoitus!!!!


Let It Go

The snow glows white on the mountain tonight
Not a footprint to be seen
A kingdom of isolation
And it looks like I'm the queen

The wind is howling like this swirling storm inside
Couldn't keep it in, heaven knows I've tried

Don't let them in, don't let them see
Be the good girl you always have to be
Conceal, don't feel, don't let them know
Well, now they know

Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn away and slam the door
I don't care what they're going to say Let the storm rage on
The cold never bothered me anyway

It's funny how some distance makes everything seem small And the fears that once controlled me can't get to me at all
It's time to see what I can do
To test the limits and break through
No right, no wrong, no rules for me
I'm free

Let it go, let it go
I am one with the wind and sky
Let it go, let it go
You'll never see me cry Here I stand and here I'll stay
Let the storm rage on

My power flurries through the air into the ground
My soul is spiraling in frozen fractals all around
And one thought crystallizes like an icy blast
I'm never going back, the past is in the past
Let it go, let it go
And I'll rise like the break of dawn
Let it go, let it go
That perfect girl is gone
Here I stand in the light of day
Let the storm rage on
The cold never bothered me anyway



Ja loppuun vielä tietysti...
Hyvää joulua kaikille! :)

tiistai 10. joulukuuta 2013

Before I die

Anteeksi - jälleen kerran - pitkä päivitystauko, koulussa ollut ihan mielettömän kiireistä.

Löysin taas kivan Tumblr-blogin ja ajattelin jakaa näitäkin tänne.

Before I die, I want to...

































sunnuntai 25. elokuuta 2013

They say I'm caught up in a dream

Ajankohtaista asiaa - ainakin osittain. Tällä viikolla on Martin Luther Kingin I have a dream -puheen 50-vuotispäivä. Kokeillaan mun omaa versiota siitä.

I have a dream - minulla on unelma.

Mulla on monta unelmaa. Henkilökohtaisia ja koko maailmaa koskevia. Tässä muutama jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista.

Ennakkoluulottomuus. Ettei ihmisiä arvosteltais sen perusteella, miltä ja ne näyttää ja mitä niistä on kuullu. Ettei kaikki oleta heti, että toi on hetero vaan koska kukaan ei oo sanonu muuta, että toi on tyhmä vaan koska sillä on vaaleat hiukset, että toi on laiska sossutuilla elävä idiootti vaan siks että se ei näytä suomalaiselta. Että ei tarttis pelätä uusiin ihmisiin tutustumista vaan siks, että on varma ettei ne kuitenkaan tykkää susta. Koulukiusaaminen on yks suurimmista syistä viimesimpään. Mua on kiusattu. Mun monia kavereita on kiusattu. Ja kaikilla tulee melkein heti tuntemattomien joukossa sellanen olo, että en mä voi noille puhua, ne nauraa mulle, ne ei halua tutustua muhun, ne on jotenkin korkeemmassa asemassa. Pitää silti myös pystyä uskomaan, että ihminen voi muuttua - jopa ne kiusaajat voi katua ja tehdä parannuksen. Kiusaaminen jättää silti elinikäset arvet, joita ei pyyhitä anteekspyynnöllä pois. Eilen kaveri kerto yksityiskohtasemmin ajoista, jollon sitä kiusattiin, ja mä olin hetken aikaa sitä mieltä, että jokaikinen kiusaaja pitäis heittää kalterien taakse koko loppuelämäkseen - vaikka ne voi nykyään olla ihan eri ihmisiä. Ennakkoluuloja on liikaa - ulkonäköön, juoruihin ja omiin kokemuksiin pohjaavia. Ne pitäis kaikki pystyä heittämään pois. Ehkä se on mahdotonta, mutta aina kannattaa yrittää. Jokainen voi tehdä jotain.

Avoimuus. Että itestänsä vois kertoa enemmän ilman pelkoa siitä, että joku vaihtaa mielipidettään jonkun pikkufaktan takia. Että uskallettais puhua enemmän esimerkiks masennuksesta, itsetuhoisuudesta, terapiasta. Kaikki hautoo niitä kamalia asioita sisällään, ja ne vaan kasvaa. Ja sitten revitään hiuksia. Jätetään sairauksien hoito. Viilletään. Napsitaan lääkepurkki tyhjäks tai hypätään junan alle. Ja sitten kaikki miettii, että kun se ei sanonu mitään. Ihan liian monet tappelee itekseen masennuksen ja muiden sairauksien kanssa. Pitäis uskaltaa luottaa ihmisiin - ja samalla ymmärtää, että jotkut asiat pitää hoitaa ite. Ja ettei ihan jokasesta raivopuuskasta tartte kirjottaa facebookiin päivitystä, joka säikäyttää monta sataa ihmistä kerralla. Jos kaikilla ois edes yks hyvä ystävä, jolle vois kertoo asioita niinä vaikeina hetkinä. Ja jos se ystävä sais myös kertoa omistaan. Kuulostaa liian täydelliseltä - mutta unelmoida voi aina. Eikä koskaan pidä luovuttaa - miks ihmeessä Jumala taikauttaja evoluutio ois luonu ihmisen, jos ihmiselämällä ei ois mitään virkaa?

SUN ELÄMÄLLÄ ON VÄLIÄ. SUN ELÄMÄ ON TÄRKEÄ. Niin helvetin tärkeä että se voi olla joskus vaikeeta nähdä. "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä - vain sydämellään näkee hyvin."

Vihaan ei pidä vastata vihalla. Jos vihaa jotakuta, perusteluks ei riitä, että "sekin vihaa mua". Esimerkki mun omasta elämästä. Valitin sen perjantain yhteiskuntaopin tunnin jälkeen porukoille siitä, että romanit näkyy mediassa niin kielteisesti. Iskä kerto romanivitsin. Sanoin, etten tykkää sellasista vitseistä. Se ilmotti, että nekin kertoo meistä ihan samanlaisia vitsejä. Ei. Uutisissa on puhuttu lähiaikoina jonkun verran tästä Hetero pride -jutusta. Mua ärsyttää koko helvetin keskustelu - heterot vihaa homoja koska ne on erilaisia, homot vihaa heteroita koska heterot vihaa niitä, heterot jatkaa homojen vihaamista koska homot vihaa niitä. Vihaa vihaa vihaa. (Anteeksi yleistykset.) Ja kun lähemmin tarkastelee, se viha johtuu yleensä pelosta. Pelätään erilaisuutta, pelätään sitä mitä muut ajattelee, pelätään, koska itelle on tapahtunu joskus jotain pahaa. Ja sitten vihataan vaikka koko maailmaa mieluummin kun tunnustetaan, että pelottaa.

Tasa-arvo. Ihan kaikkien ihmisten välillä. Mustien, valkosten, naisten, miesten, homojen, heteroiden, blondien, tummahiuksisten, vanhojen, nuorten, rikkaiden, köyhien, joka ikisen helvetin ryhmittymän välillä. Että kaikkia kohdeltais ihmisinä ja kaikilla ois samat oikeudet - riippumatta siitä syntyykö suomalaiseen lähiöön, meksikolaiseen slummiin, kiinalaiseen jättikaupunkiin vai savimajaan jossain Burkina Fason syrjäseudulla. Ei mitään naiskiintiöitä tai toitotusta että meidän tv-sarjassa onkin homo henkilöhahmo, vaan ihan oikeaa tasa-arvoa. Töihin koulutuksen ja osaamisen mukaan, ei sukupuolen. Ei erikseen mainostusta että tää elokuva on parempi kun muut koska siinä on mustia ja homoja. Nää kaikki ominaisuudet on periaatteessa silkkaa sattumaa, tai ainakaan niihin ei voi itse vaikuttaa, ainakaan siihen tasoon, josta lähtee. Ja kun asia on näin, miks helvetissä niistä kaikista pitää tehdä niin iso numero? Miks kaikki pitää lokeroida - nainen, mies, homo hetero, miksen mä voi olla vaan mä, jos niin haluan? Vaikka toisaalta määritelmät tietysti auttaa oman ittensä "löytämistä", mutta ei pitäis olla vaan tiettyjä rasti ruutuun a tai b -vaihtoehtoja vaan yks jokaista ihmistä kohden. Me ollaan kaikki erilaisia. Ja se on loistavaa. Kunhan vaan saadaan vielä kaikki samalle tasolle.

Pilvilinnoja? Ehkä. Mutta mä haluan uskoa, että jonain päivänä tää ois totta. Me ollaan tultu paljon eteenpäin näissä 50 vuodessa sen puheen jälkeen, mutta työtä riittää. Onneks nää on asioita, joihin ihan jokaikinen voi oikeesti vaikuttaa.

Taistelkaa. Kestäkää. Tavoitelkaa niitä unelmianne - mutta älkää murskatko muita matkalla.

Ja koska tää biisi puhuu mulle nyt just tosi syvällä tasolla, jaetaan se tänne.

 
 

perjantai 23. elokuuta 2013

'Cause I don't think that they'd understand

WARNING: Alkuun vähän valitusta, heh

Miksei ihmiset käytä aivojansa? Miksei kukaan seuraa uutisia? Miksei maailman tapahtumat kiinnosta? Miks kaikilla on niitä vitun ennakkoluuloja?

Mulla on menossa yhteiskuntaoppin ykköskurssi, kansalainen ja yhteiskunta. Puhuttu pakolaisista, vähemmistöistä jne. Tuntuu, että ihmisten asenteet on napattu suoraan mediasta - tai persuilta, anteeks vaan. Pakolaisille ei pitäis antaa mitään, romanit varastelee ja tappaa, pakkoruotsi on perseestä (vaikka oon itekin tavallaan sillä kannalla että pakkoruotsi on huono juttu, selitän joskus tarkemmin) - homoista ei olla satuttu puhumaan. Ehkä onneksi.

AJATELKAA LUKEKAA OTTAKAA SELVÄÄ ÄLKÄÄ USKOKO KAIKKEA!!!! Lähdekritiikki maalaisjärki jne.

Plus yrittäkää empatiaa.

Ja niin. Siirtolainen = paremman elämän toivossa kotimaastaan lähtenyt, ei ole kotimaassaan varsinaisessa vaarassa. Etsii muualta esim. paremmin palkattua työtä.
Pakolainen = joutunut omassa maassaan vainon kohteeksi ja joutuu siksi lähtemään. Vainon syynä voi olla esim. uskonto tai poliittinen mielipide.
Pakolaiskiintiö = sovittu vuosittain vastaanotettavien kiintiöpakolaisten määrä. Suomessa 750. Muissa pohjoismaissa huomattavasti korkeampi, en muista tarkkoja lukuja. Yli 2000?
Kiintiöpakolainen = henkilö, joka pääsee maahan pakolaiskiintiön turvin, ei siis joudu erikseen saapumaan rajalle turvapaikkaa anomaan.
Turvapaikanhakija = rajalle saapunut henkilö, joka kertoo olevansa pakolainen ja hakevansa turvapaikkaa. Pääsee asumaan pakolaiskeskukseen taustatutkinnan ajaksi. Saa ilmaisen asunnonm ruuan ja 291 € käyttörahaa kuukaudessa. Tutkinnan tuloksena saa joko pakolaisstatuksen = saa jäädä maahan, oleskeluluvan = saa jäädä maahan tietyksi ajaksi, tutkina mahdollisesti jatkuu, tai käännytyksen = lähetetään takaisin kotimaahansa.
Romanialainen = Romanian kansalainen.
Romani = romanikansaan kuuluva henkilö. Romanit ovat Eurooppalainen kansa, jolla ei ole varsinaista isänmaata, vähän ikävällä sanalla sanottuna "kiertolaisia". Voivat olla minkä vain maan kansalaisia tai vailla kansalaisuutta. Puhuvat kotimaansa kieltä ja romanikieltä. Eivät ole kaikki kerjäläisiä eivätkä Romanian kansalaisia. http://romanit.fi/

Oon joskus niin äärettömän vihanen koko maailmalle, pessimistinen ja skeptinen. Sarkastinen. Ja sitten taas ilonen ja positiivissävytteisesti realistinen, jaksan uskoa ihmisiin ja kaikkeen hyvään. Mutta niitä vihaan-ihmiskuntaa-hetkiä tulee vähän väliä. Voi maailma, miksi ... vaikka mitä. Tuntuu, että kuulostan täällä hirveen tyhjäpäiseltä perusteiniltä, vaikka sellanen en nimenomaan haluis olla. Huoh. Olen hankala ihminen joo. xP Kuulostan ylidramaattiselta, mutta joskus tuntuu ihan oikeesti, että kukaan ei ymmärrä. Tai edes jaksa yrittää.

Pikarage, tietopaketti ja minipohdinta hoidettu, vaihdetaan sarjaan perus kuulumisia.

Kuvia!
Just remember who you are.




Piilopunkkari x)


Kaverikuva jee ♥
 
 
Koulu alkaa vähitellen päästä käyntiin, ruotsin kirjotelman palautuspäivä lähestyy, matikassa tuli jo jotain mikä vähän herätti kuunteluvaistoja, enkusta tehty kaks sanaria. Tää jakso tuntuu aika kivalta, vaikka aineet onkin vähän tylsiä. Kavereitakin oon ehtiny nähdä - tänään olin "uusien" = lukiossa saatujen kavereitten kanssa kattomassa Game of Thronesia. Kolme ekaa jaksoa ehittiin kattoo, mun makuun liikaa seksiä ja suolenpätkiä, mutta hyvin tehty. Ja koukuttaa. Joten taidampa katella vielä muutaman jakson. :D Mun sosiaalinen elämä on jotenkin virkistyny. Outoa. Mutta kivaa. :)
 
 
!!!!! TILASIN MEKON VANHOJEN TANSSEIHIN!!!! Pari tosin puuttuu vielä, muttaaaa... xD
 
Halusin laskeutuvan, joka kuitenkin liehuu pyöriessä - ja olkaimellisen. Siis kunnolliset olkaimet, ei naruja. Ja ei liian avointa selkää. Eli toi oli aika perfect. Yksi ongelma - halusin vaaleanvihreä, mutta tota perkeleen mekkoa ei saa vaaleenvihreenä. )))): itken vieläkin. Otin keltasena. Apua jännittää!
 
Katotaan jos huomenna päivittelisin jotain - uutisragepostaus hautuu mielessä, varokaa vaan. Argh oon joskus niin vihanen koko maailmalle, koska mikään ei oo loogista eikä kukaan käytä aivojaan. Mutta säästetään se toiseen kertaan, hejdå.
 
 
There was truth.
There was consequence against you -
A weak defense, then there's me;
I'm seventeen and looking for a fight.

All my life
I was never there;
Just a ghost
Running scared.
Here, our dreams aren't made - they're won.

Lost in the City of Angels;
Down in the comfort of strangers, I...
Found myself in the fire burned hills,
In the land of a billion lights.
 


tiistai 28. toukokuuta 2013

We live in troubled times

Koska mulla on ollu yli vuorokauden kestävä vihaan ihmiskuntaa -"hetki". = valituspostaus.

Phhuh. Mistä alottais? 

Vaikka tästä, kun sen just satuin twiittaamaan. Käänteinen aikajärjestys.

MTV3: WHO keskeyttää poliorokotukset Pakistanissa.

Rai-vos-tut-ta-vaa. Rokotuksissa, varsinkin kehitysmaissa, on oikeesti kyse ihmishengistä. Monista ihmishengistä. Ja varsinkin polio, joka saattaa myös rampauttaa, ois tärkeetä saada kuriin, koska edelleen varsinkin maaseudulla ne hyödyttömät vammaiset suljetaan koteihin pois näkyvistä - poissa silmistä, poissa mielestä? Ja kuten tossa jutussa sanotaan, ne rokotukset toimii, epidemiat kadonnu melkein kokonaan lukuunottamatta muutamaa maata - joista yksi on Pakistan. Ja sitten nää lopettaa. Raivon kohde nro 1: WHO.Ja toisaalta. Raivon kohde nro 2: (ja yleisemminkin): islamistit. Siis nimenomaan ääri-islamilaiset. Mulla ei ole mitään islaminuskoa vastaan, päinvastoin! Se on kiinnostava kulttuuri ja uskonto, josta oon myös lukenu paljon. (Juuri eilen sain loppuu kirjan nimeltä Islamin naisten salattu elämä, siitä tulee varmaan viikon sisään juttua Kirjakuvioita-blogiin.) Mutta. Nää ääriryhmät. (Vihan kohde nro 3: Kaikki ääriryhmät.) Vastustavat rokotuksia, koska niitä pidetään länsimaiden salajuonena. Ampuvat ihmisiä, jotka yrittää auttaa niitten omien maitten kansalaisia. VOI MAAILMA, MIKSI? Mä en ymmärrä ääriryhmittymiä. Mitä ne hyötyy siitä, että vuosittain nää parisataa yleensä lasta sairastuu polioon? Okei, vaan muutama prosentti sairastuneista saa pysyviä vahinkoja, mutta kun tää sama rokotuskielteisyys koskee muitakin sairauksia - ja tää on periaatekysymys. Mua ärsyttää niin mielettömästi tää epäreiluus: lapsia kuolee sairauksiin, kun yks länsimaalainen kuolee, koko operaatio lakkautetaan. Tietysti jokainen ihmishenki on arvokas, ja mä oon paljon vihasempi islamisteille kun WHO:lle, mutta. Kun. Yksinkertaistetaan. Jos pikkulapselle annetaan kaikki, mitä se haluaa, heti kun se itkee, mitä se oppii? Että kaikki tottelee, kun se itkee. Sama asia. Ammuskelut tehoaa, joten jatketaan. 

Ja next one.Facebook-sivusto "Mikael Granlundin ilmaveivi" julkaisi linkin: "Robbie Rogers ensimmäinen julkisesti homoseksuaali urheilija Pohjois-Amerikan ammattilaissarjoissa!" höystettynä tekstillä "Uskomattoman hieno asia koko urheilukulttuurille täysin yli kaikkien lajirajojen! Toivottavasti Rogersin esimerkin ansiosta tämän asian kanssa painiminen alkaisi pikkuhiljaa siirtyä sinne minne se kuuluu: Historiaan. CAMA, Respect ja mitä näitä nyt muita oli!"Itse tietysti piristyin: hyvä uutinen, jes, hienoa, ja vielä parempaa se, että sekä itse jutussa että tuossa linkin yhteydessä julkaistussa tekstissä oltiin sitä mieltä, ettei sen oikeastaan pitäisi olla uutinen.Mutta. Kommentit. Jeah. Yllättävän moni oli samaa mieltä, siitä plussaa. Sitten siellä oli pari niitä homot takas kaappiin toi on sairasta -juttuja. Muutama ilmoitti, ettei juttu koske sivun aihett (vaikka tekstissä erikseen manittiin "lajirajat ylittävä".) Joku sanoi heipat tälle "homojen tukiryhmälle". 
Ja kaikkein eniten mua ärsytti kommentti, jossa sanottiin, ettei kannata julkasta tontapasta kyseisellä sivustolla, koska seuraajat ovat kuitenkin perus suomalaisia jääkiekkofaneja, joilta ei löydy mitään muuta kuin negatiivisia mielipiteitä asiaan liittyen.Ensinnäkin: mikä perusoletus on se, että jääkiekkofanit ovat homohoobikkoja? *heilauttaa kättään* Moi. Ja juuri siksi asiasta pitäisi puhua, ettei se olisi niin outo, että myös ne umpimieliset suomalaiset jääkiekkofanit tottuisivat. Musta on kertakaikkisen epäreilua, että homous on jotenkin erityisen suuri synti nimenomaan homojen keskuudessa. Esim. tässä nyt pinnalla ollut Image-lehden juttu, jossa julkkiksia haastettiin suutelemaan toista, samaa sukupuolta edustavaa julkkista. Hieno idea, arvostan, ja hieno ele osallistuneilta - vaikka toisaalta vähän tyhmää, monta sivua teatteripusuja. Muttajoo, aiheeseen. Luin, että mukaan oli kysytty kaikenlaisia julkkiksia laulajista poliitikkoihin - myös urheilijoita. Jälkimmäisestä ryhmästä kukaan ei suostunut. Joku miesjääkiekkoilija perusteli, että ura ois ohi, jos pussais lehdessä miestä. TEATTERIPUSU. LAVASTETTU TILANNE. JA SILTI URA OHI. EN KESTÄ.


Number tre.Jälleen kerran nettijuttu: ”Videoilla toimii hymy” – Näin Soikusta tuli Suomen seuratuin videobloggaaja.En ole katsonut yhtäkään kyseisen tyypin videota, en ollut edes kuullut ennen tätä. Ihan kiva haastattelu, mukavalta vaikuttava tyttö, eikä mulla oo mitään vloggaustakaan vastaan, vaikken ite siihen ikinä pystyis. Mutta sitten siellä lopussa. "Hämäläinen on päättänyt, että hän ei halua puhua ikävistä asioista eikä ottaa voimakkaasti kantaa mihinkään. Kun hän kertoi suosivansa luomuruokaa, ”siitäkin nousi hirveä haloo”."Haloo jostain luomuruuasta. Herranjesta, suomalaiset. Ja jutussa todetaan muutenkin moneen kertaan, ette persoonalliset ja vähän "napakammat", kriittiset vloggaajat saa ollenkaan niin paljon suosiota. Pitäis varmaan huolestua, että mua aletaan vihata, kun valitan tänne yhteiskunnallisista asioista. Miksei asioista saa puhua? Miksei mitään saa kritisoida? Miks kaikki väärin oleva pitää kuitata olankohautuksella ja ohittaa? MIKSEI KUKAAN HALUA VAIKUTTAA ASIOIHIN? Oonko mä maailman ainoa teini-ikäinen, joka suunnilleen itkeen vaalien aikaan kun vielä ei sää äänestää? Eikö kukaan halua auttaa muita  ihmisiä, jos siitä saattaa seurata huomiota tai vaikeuksia itselle? Eikö ketään kiinnosta asiat, jotka on väärin - tai siis se, miten niitä vois muuttaa? Ja tähdennän muuten edelleen, ettei mulla ole itään tota tyyppiä vastaan, toi vaan herätti ajattelemaan tätä aihetta.

---

Alkaa vähitellen tuntua, että jos haluu olla onnellinen, pitäs vaan lakata seuraamasta maailman tapahtumia, sulkea telkkari, radio ja varsinkin somet. Mutta mä en pysty, mä haluan tietää ja vaikuttaa - ja turhaudun ihan liian usein, koska en pysty. Mä haluan tehdä jotakin merkittävää.

Mutta nyt lopetan tän raivonpuuskan, oon pahoillani jos joku loukkaantuu, tarkotus ei oo hyökätä ketään vastaan henkilökohtasesti, halusin vaan vähän purkaa tätä. Kiitos lukijoille, ehkä seuraavalla kerralla jotain vähän rennompaa.


Ja niin joo, rupesin nimeemään näitä napsimalla biiseistä sanoja, pointit jos joku tunnistaa.


Loppuun vielä vähän positiivisia fiiliksiä.



Toivotaan näin.


maanantai 31. joulukuuta 2012

2012 - ai joko se meni?

Vuoden viimeinen päivä - mitä ihmettä, vastahan se lukiokin alko! Ja nyt muka jo ekan vuoden puoliväli?

Aika vilisee ihan liian nopeasti, taas ollut järkyttävän pitkä päivitystaukokin, anteeksi. :'D Kakkosjakso meni mukavasti, vaikka kiirettä oli. Aineet sentään kivoja, suorastaan yllättävän! Okei, kukaan ei usko, mutta menin hurahtamaan fysiikkaan ihan sataprosenttisesti. Oikeasti. Se opettaja oli ehkä paras kaikista mua koskaan opettaneista max yhtä lukuunottamatta. Jakson lopussa juoksinkin sitten opolla lisää kursseja anomassa - ihan kun ei ois jo valmiikskin liikaa. xD

Helppo muistaa koska FMA. <3




Voiko joku väittää, ettei tää ois kaunista?
Kakkosjakson todistuskin näytti ihan kivalta. Äikkä (jota odotin kesäloman alusta asti) 10! ♥ Ruotsista jopa 8, MATIKKA NOUSI SEISKAAN, saksa taas tippui seiskaan nyyh (ainoa pettymys) ja siitä fysiikasta tuli ihan oikeasti 10. En ole koskaan ollut näin ylpeä itsestäni. :D Wihii! ♥

Fysiikan lisäksi rakastuin myös BBC:n Uuteen Sherlockiin. Ah, se juoni, näyttelijät, aa se on tehty niin hyvin! Katsottiin yhtenä viikonloppuna kavereiden kanssa ykkös- ja kakkostuottikset putkeen. Voi sitä paniikin ja naurun ja kyynelten määrään. 

Tiesin ennen Sherlocia ♥


Niinpä. xD
 Kolmosjakso alkoi ihan mukavasti. Olin odottanut sitä, koska vähiten tunteja ja aineetkin kivoja, mutta täytyy myöntää, että pienenä pettymyksenä se sitten alkoi. Okei, mantsa on kivaa (persoonallinen opettaja ja liippaa läheltä fysiikkaa), psyka juuri niin kiinnostavaa kun oletinkin (tosin opettaja aika kuiva) ja enkku + kuvisliikkamusa menee siinä ihan mukavasti, matikka on tuskaa, mutta se nyt normaalia - mutta. Hissa. Se on ollut niin tylsää. ): Odotin lukion ekaa hissankurssia kasiluokan lopusta asti ja sitten nyyhkis. Esihistoria, maanviljely, ihmisen kehitys - njääh, ei vaan nappaa. Ja kakkoskurssi pelottaa jo nyt, taidehistoria ei oo ihan mun juttu. Noh, päivät on kuitenkin lyhyitä ja löytyy sieltä tosiaan muutama mukavakin aine. Kaikesta tulee vaan kauheasti läksyä! Nytkin lomalla piti tehdä kolme esseetä (hissa, mantsa, kuvis), musan konserttiraportti, kuviksen taidehistoriatutkielma, rakennella matikan geometrinen kappale jossa kavereilla meni 8h + tehdä ihan ne normit matikanläksyt joissa menee se väh. 3h. Enkä oo tehnyt yhtään mitään. :D Lomasta pitää nauttia, teen sitten en viikonloppuna. Tai joskus. Heh. En jaksa panikoida nyt. xD


Joulu meni myös mukavasti, sain ihania lahjoja (Sherlockin kakkostuottis, Green Dayn uusin levy, kirjoja, pipo, ripsari + rajauskynä, päiväni ja yöni ja koko elämäni pelastavia rasvoja - kuivuva iho on tuskaa.) ja koko perhe oli hyvällä tuulella ja ruoka oli hyvää ja niin. :) Pari päivää meni lahjoja tutkaillessa yöpuvussa, pari Tuben Top Disney-songs ym videota katsellessa ja turhia juttuja säätäessä. 28. pvä alkoi pitkään suunniteltu Pottermaraton yhden kaverin kanssa - KATSOTTIIN KAIKKI KAHDEKSAN LEFFAA KAHDESSA PÄIVÄSSÄ. :DD Hihii Potterit ♥










Ja tämän kaiken lisäksi hurahdin vielä balettiinkin. Lopetin kuusi vuotta sitten, voi miksi miksi miksi. ):





Hmm. Jos miettii tätä koko vuotta - ihan äärettömän paljon tapahtumia. Viime talvena olin totaalisen masentunut, sitten tuli kesä ja vapaus ja ei peruskoulua ja lukiopaniikki ja apua, sitten se pelätty lukio alkoi ja olikin tosi kivaa, sitten tuli ensimmäiset koeviikkostressit ja aika vaan kulki niin lujaa että. Vastahan mä oikeesti kirjottelin deviin journalia vuodesta 2011. Kamalaa. :o Lukio älä mene niin nopeasti, olet paljon kivempi kuin yläaste koskaan. (Okei, abivuotena varmaan itken riemusta kun se on kohta ohi.) Mutta lukiossa ollessa sekin on kivaa, että saa olla vielä kuitenkin vähän lapsi - tulevaisuus avoinna, ei koko loppuelämään vaikuttavia valintoja ainakaan vielä. En osaa yhtään päättää mikä haluan olla sitten "isona". Ei niin, ettei mikään kiinnostaisi, päinvastoin - liian moni juttu kiinnostaa! Haluan olla kirjailija, balettitanssija, pianonsoittaja, lukion ja yläasteen opettaja, fyysikko, psykologi, elokuvaohjaaja ja vaikka mitä muuta.

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. MAHTAVAA UUTTA VUOTTA! ♥

Oli pakko. ♥