Tämän blogin paikan vei ikuinen hiljaisuus.

Suomeksi siis uusi blogi, anteeksi dramaattisuuteni.

Hey little fighter, soon it will be brighter

Edellinen posti meni niin melankolisen pohtivaksi, että kerrotaan nyt jotain kivaa. Jos se elämä löytyis koulun ja tv-sarjojen välistä vaikka puolivahingossa.

Viimenen kouluviikko lähti käyntiin kolmella kokeella, torstaina sitten hyvin ansaittu vapaapäivä. Keskiviikko-iltana suunnattiin porukalla kohti henkistä Ibizaa (Renkoa) Kanervataksin kyydissä. Alun perin suunnitelma oli pitää "Renkobileet", mutta päädyttiinkin viettämään rauhallista iltaa jutustelun, meikkikokeilujen ja valokuvailun merkeissä. Oli tosi onnellinen ja rauhallinen olo, täydellinen lopetus viimeselle koeviikolle.

Mukana siis itse Kanerva (vas.), Inka (oik.), Ella J (toinen oik.), Ida (keskellä) ja Heidi (kuvaaja!). Alkuillasta kuunneltiin musiikkia, Ida ja Inka piti kymmenen minuutin Musebileet ja minä ja Ella vastaavasti Green Day -bileet. Leikittiin vähän myös kokkeja ja tehtiin jätskiä! ♥

Ida Potterhullujen piirittämänä

Turistit Rengossa

Jos joku pyytää määritelmää mun ja Heidin
ystävyyssuhteesta, se on tää kuva.

Hirviö hyökkää

Such a pretty friend

Jee iloinen minä

In which I pretend to be an elf princess/soldier

Part II (Inxuli laitto hiukset ja Ida meikit!)

Höpöt Musehullut

Daaaancing in the (melkein) rain

Kaiken kaikkiaan oli siis aivan ihana ilta/yö/aamu, juteltiin mukavia (Potterhullut iskee!) ja pidettiin rennosti ja rauhallisesti hauskaa. Viihdyn yleensä hyvin yksinäni ja tarviin yksinäisyysaikaa akkujen lataamiseen, mutta aina välillä kaverit on parasta mitä maa päällään kantaa. Ei jää aivot jumittamaan sille samalle radalle. Mulla on tällä hetkellä aivan ihana kaveriporukka ja oon tosi onnellinen että on ihmisiä, joitten kanssa viihtyy stressaamatta. Muutenkin aivot vähän selkiytyny nyt viikonloppuna, rauhallisempi olo. Kyllä se elämä vielä lähtee käyntiin.

--
Idan blogi: [x]
Heidin blogi: [x]

Could you believe I'm holding the night with my hands

Loma.

Lauantaina grillaamassa kavereiden kanssa. Naurua, laulua, tanssimista. Vähän keskusteluakin. Diabetesasioita. Ketoasidoosi. Hypoglykemia. Yritän puhua suomea. Happomyrkytys? Sokerit yllättävän hyviä. Kahdelta kotiin ja onnellisena nukkumaan.

Sunnuntai. Perhetuttujen kaksostyttöjen ylppärit. Sivistynyttä seisoskelua mekossa. Saisinko alkoholittoman, kiitos. Joo, ens vuonna sitten, jännittää. Millon pääsykokeet? Hyvin kirjotitte. Yksivuotias sukulaistyttö suostuu syliin, pikkusisko kiehnää vieressä. Hyvää ruokaa. Kivat juhlat. Viisi ihmistä viiden hengen autossa.

Maanantai. Lapsenvahtina. Pyöräillään puistoon ja kävellään kirjastoon. Päivät puuhaillessa pikkutyttöjen kanssa, vanhojen puistoreittien kertailua. Leivotaanko pullaa? Tarviitko laastarin? Tehdään vesi-ilmapalloja jos lämpöä riittää. Päivät aurinkoisia, tän mä osaan.


En pysty keskittymään. Luen kolme sivua kirjasta ja laitan pois. Katson neljää sarjaa vuorotellen ja samalla selaan nettiä. Maanantai-iltana paniikkikohtaus ruotsin yo-kokeesta joka on aikaisintaan keväällä 2015 ja viimeistään ei ikinä. Itken puoli tuntia saunassa hysteerisesti. Äiti sanoo että mun aivot on jumissa paniikkiradalla ja pyytää perustelemaan, miksen halua kirjottaa. Sanon vahingossa "vituttaa" ja hiljenen pitkäksi aikaa. En mä ikinä kiroile kotona. Lätkää kattoessa saatan sanoo helvetti. Muuten en. Paniikki jatkuu ja fiksut neuvot ärsyttää, mutta tajuan samalla että mua ei hävetä itkeä äidin edessä. Se käskee rauhottumaan - mitä se luulee että mä yritän - ja saattaa vähätellä tai ymmärtää väärin, mutta tällä kertaa se sentään oli siinä.

Tiistai-iltana äiti sanoo, että lähtee syyskuussa Müncheniin. Ensin oon vaan kade, sitten kysyn päivämääriä. Se on siellä kun mä kirjotan saksan. Paniikkirata. Itku. Karkuun keittiöstä, omaan huoneeseen vellomaan hysteriassa. Dramaattisia ajatuksia. Sen kerran kun mä tarvitsen sitä, se on poissa. Kenelle mä itken edellisenä iltana kun aivot menee totaalijumiin enkä osaa mitään? Kaverit on samassa tilassa. Mun elämässä on kaksi ihmistä joille voin itkeä häpeämättä. Toinen on kirjotusten aikaan toisessa maassa, toinen toisessa kaupungissa ja valmistautumassa omaan kokeeseensa.

En pysty keskittymään. Koulustressit purkautuu paniikki-itkuna. Loma? En käsitä. Ärähtelin tytöillekin liian herkästi ja heti hävetti. Haluan olla ihan yksin ja silti on ikävä kavereita, somepäivitykset saa haluamaan mukaan joka paikkaan.

Ehkä huomenna kirjotan kivoista asioista. Renkoretkestä ja Marikan ajokortista. Lauantai-illasta. Nyt väsyttää. Valvoin yhtenä yönä ensin lukemassa ficcejä ja sitten kuuntelemassa ukkosta. Kahdelta yöllä kaatosateen ropistessa savupiippua pitkin takkaan ja salamoiden välähdellessä tuli voittajaolo, energiaa, onnellisuutta. Tumblrssakin tullu kivoja viestejä, se osasyynä. Se oli kiva yö. Aamullakaan ei väsyttänyt. Viime yönäkin valvoin. Luin ficcejä, jaksoin lukea pitkiäkin. Rauhoitti. Nyt väsyttää. En jaksa lukea, en jaksa katsoa, en jaksa pitää silmiä auki mutten myöskään jaksa vetää farkkuja pois ja pestä meikkejä. Avasin iTunesin ja heitin sekoitukselle. Keskityin. Vanhoja biisejä. Rauhoituin. Sitten tuli äiti ja sisko ja arjen realiteetit ja pese ikkuna huomenna ja paniikkikohtauksen alku itkuna. Sitten kirjotin tän. Ja nyt istun tai makaan tässä pää ikävästi sängyn laidalla. Niskaa särkee.

Suihkuun ja iltapalalle. Nukkumaan. Huomenna lauantai. Pitää pestä se ikkuna. Mutta jos muuten rauhottuisin. Ehkä tekisin sen lukusuunnitelman. Yritän pitää lomaa. Kaikki kaverit lukee tai kuntoilee. Ahdistaa. Munkin pitäis. Mutta en jaksa. Pitää kerätä energiaa. Pitää tarkastaa materiaalit ja todeta, ettei tähän kuole. Pitää mennä suihkuun ja syömään ja lukea yks hyvä ficci ja ruveta nukkumaan.

Pitää laittaa tähän kirjotukseen vielä pari kuvaa. Ei löydy sopivia.

Ja lainaus. Sunrise Avenue. Sekoitustoiminto on hyvä asia.

This is something I can't hide

Can't throw it away

This is something I can't fake

They know you're away

They know how to break me

They know you're far away

If this sadness takes its place

I'll free the space it needs

I'm hiding in the place

Where we share the days

Where we share the nights

Go through dark and light

Could you believe I'm waiting for someone

Could you believe I'm holding the night with my hands

Alone in the night on my own

I feel the pain inside me

Only you can heal me

This is something I can't take

I feel so lame

There is nothing in my mind

But you all the way

You rule every moment

You're the air around me

Love's a lonely road sometimes

I keep moving on

Towards the moment you'll be mine

A long way to go

To where we belong

We'll be there before long

Could you believe I'm waiting for someone

Could you believe I'm holding the night with my hands

Alone in the night on my own

I feel the pain inside me

Only you can heal me

By sharing this moonlight

And the tears in my midnight cry

I need to hear you breathe by

Me in the night, deep in the night

En odota ketään. Paitsi ehkä omaa mieltäni. Että se jaksaisi uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Että mä olen ihminen.

Dramaattista.

Rise like a Phoenix

Tunnustan. Olen viisufani henkeen ja vereen.

Ja tän vuodet viisut oli parhaat moneen vuoteen! Katottiin kavereiden kanssa kivalla porukalla, biisit oli hyviä, jokaisen eurooppalaisen tumblrin muuttuminen viisublogiks oli kaunista katottavaa, ja pisteetkin meni aika lailla mun mielen mukasesti. (virkkeen viimeisin lause on innostustasoltaan hieman aliarvioitu.)

Listafani iskee, top10.

1. Norja: Carl Espen - Silent Storm
Yksinkertaisesti kaunis kappale. Kun katoin semifinaalia, olin tän aikana hääräämässä jotain, mutta piti laskea kaikki tavarat kädestä ja pysähtyä kuuntelemaan. Hiljensi ja rauhoitti - ja samaistuin sanoihin. Esitys sopi yksinkertaisuudessaan tosi hyvin, laulaja näytti kaikessa viikinkivakavuudessaan melkein hellyyttävältä ja eläytyi kappaleen tunnelmaan. Videonkin tyyli on hieno ja kappaleeseen sopiva. Tätä tuun kuuntelemaan vielä pitkään.

2. Alankomaat: The Common Linnets - Calm After the Storm
Hurmasi yksinkertaisuudellaan. Ihana countrytyyli, kauniit sanat, rakastuin lavaesitykseen - biisin tyyliin sopi täydellisesti vain rauhallinen paikallaan seisominen toisiinsa katsoen. Laulajien keskinäinen kemia välittyi loistavasti - ja toi nainen on jotenkin ihan äärettömän kaunis. Videokin on hieno ja tyyliin sopiva. En oikeastaan osaa sanoa tykkäänkö tästä vai Norjasta enemmän, molemmat oli vaan ihania. Tääkin varmaan jää pyörimään illan soittolistoille pitkäksi aikaa.

3. Itävalta: Conchita Wurst - Rise Like a Phoenix
Ah, Conchita! Vasta kolmantena listalla, mutta jos ois kyse "Kenen halusin voittavan" -listasta, Conchita ois ykkösenä. En oo ehkä ikinä ollu onnellisempi viisuvoittajan puolesta. Conchita on ihana. Rakastuin ihan täydellisesti. Ja miten helvetissä kukaan voi olla noin kaunis?! Pääsenkö meikkiopastukseen? Oon niin ylpeä että tää voitti. Kappale on vaikuttava, sanat upeat ja vahvat, ja lavaesitys aivan loistava. Ne valot oli huiput - keltaoranssia siipien muodossa laulajan takana. Kaikkein parasta oli kuitenkin Conchitasta huokuva itsevarmuus ja onnellisuus, näki, että se viihtyi lavalla ja oli täydellisesti oma itsensä. CONCHITA ON PARAS!!!!
(Haluan muuten huomauttaa (koska tumblrssa kiertää liikaa vääriä oletuksia) että Conchita ei ole transsukupuolinen. Conchitan takana on Tom Neuwirth, itävaltalainen 25-vuotias mies, joka myös käyttää miehen pronomineja jne. Tom loi Conchitan kannanottona teini-ikäisenä kohtaamaansa syrjintään. Conchita on siis Tomin drag queen -hahmo, ja Conchita-asussa pitäisi käyttää naisen pronomineja. Parta Conchitalla on siksi, että se haastaisi myös homo/transyhteisön sisäisiä ennakkoluuloja ja lokerointia. Lue lisää täältä. P.S. Kuolen nauruun koska Wurst on saksaks makkara.)

Kolmen kärki oli mulla selvä, sitten meneekin vaikeemmaks. Seuraavat vois olla melkein jaetulla neljännellä sijalla, mutta yritän nyt vähän järjestää.

4. Malta: Fireflight - Coming Home
Videota katsellessa tuli itku. Kappaleen sanoma on ihana, oon ilonen, että joku teki tästä aiheesta, kun nyt tosiaan tulee 100 vuotta ensimmäisestä maailmansodasta. Rytmi on kiva, sopivan rauhallinen mutta kuitenkin menevä, lavaesitys sympaattinen, samoin kuin koko bändi. Kuunnellessa tulee hyvä mieli, sanat huomioon ottaen myös vähän haikea. Tykkäsin.

5. Montenegro: Sergej Ćetković - Moj Svijet
En oikeen edes tiedä miks tykkään tästä niin paljon. Oman kielen käytöstä tykkään kyllä aina, siinä ehkä yks syy. Ja voi tän video on niin sulonen, tuli jotenkin ihanan haikea olo kun sitä katto. Yks parhaista videoista tänä vuonna. Hieno tarina ja uskomattomia maisemia. Tää laulaja on jotenkin niin kiltin ja lempeän näkönen, ja osaa oikeesti laulaa! Lavashow oli myös hieno, se luistelija oli kaunis ja sopi hyvin biisin tyyliin.

5. Israel: Mei Finegold - Same Heart
Tästä tulee mun uus vihabiisi ah mikä asenne! Vähän rock-tyyliä kaikkien balladien seassa. En oo kyllä varma oisko päässy näin korkeelle jos osa ei ois hepreaks. Ne kurkkuäänteet! Heprea kuulostaa ihan mahtavalta. Ja ihan uskomattoman upea ääni. Kuten sanottu, tästä löytyy ihanasti asennetta ja raivoa. Live-esitys tuntu sopivan enemmän laulajan tyyliin kun video, näytti luonnillisemmalta pitkässä mekossa kun tossa... Yllätyin kyllä aika paljon, kun ei päässy finaaliin. Paras asia on kyllä toi heprea. Ah.

6. Italia: Emma Marrone - La Mia Città
En tiedä, nää matalat naisäänet vetoaa muhun? Tästäkin löytyy mukavaa asennetta. Livenä oli kyllä aika huono, petyin. Videolla kuulostaa huomattavasti paremmalta. Italian kieli on ihana, ja tykkäsin tän kertsin sävelestä tosi paljon. Jos innostun lenkkeilemään niin pääsee ehottomasti listalle kiukkutsemppaamaan...

7. Suomi: Softengine - Something better
Kyllä, meidän suomipojat pääsee mun listalla näinkin korkealla! Ensin tää biisi ei meinannu jäädä mun mieleen sitten millään, kuuntelin kerran 4 kertaa putkeen että osaisin edes vähän hyräillä, mutta vasta viisuviikolla aloin osata. Silti tykkään. Tämmönen perusrock on aina mun juttu, ja tänä vuonna erottu hienosti joukosta kaikkien balladien keskeltä. Lavashow oli tyyliin sopiva ja valot ihan huiput, sanoissa on hieno sanoma ja muutenkaan en löydä biisistä mitään vikaa. Oon tosi ylpee että pärjättiin niin hyvin - vaikka ihan ansaitusti se kyllä tehtiin!

8. Ruotsi: Sanna Nielsen - Undo
Tää nyt on vaan nätti biisi. Sannalla on upea ääni ja se osaa oikeasti laulaa. Kaunis, yksinkertainen, ei ehkä hirveän huomiota herättävä, mutta hieno kappale. En löydä kauhesti sanottavaa tästä, mutta tykkäsin. Kärsi ehkä vähän siitä, että tänä vuonna oli niin paljon balladeja.

9. Espanja: Ruth Lorenzo - Dancing in the Rain
Kaunis kappale, espanjan kieli on aina hyvä valinta, kertsin melodia on kiva - olisivat vaan laulaneet senkin omalla kielellään... Ruthin ääni on kaunis ja sopii hyvin kappaleen tyyliin. Lavashow oli hieno, ja varsinkin laulajan sadestailaus oli hyvä idea.

10. En ihan tosissaa osaa päättää, sanonko Sveitsi: Sebalter - Hunter of the Stars vai Unkari: András Kállay-Saunders - Running.
Sveitsin on perus mukava, hyväntuulinen viisu, hyvä tunnelma, ja voi herranjumala noi laulajan flirtti-ilmeet. :D Sveitsi on ollu mun suosikki kahtena viime vuonna (ja niinä ei päässyt finaaliin...), joten tavallaan vähän petyin, kun tänä vuonna oli vaan ihan kiva. Video on ihan pimeä, mutta lavalla oli kiva tunnelma.
Unkarin biisin sanoista järkytyin ensin niin paljon, etten osannut edes ajatella biisiä. Euroviisut ja puhutaan lapsesta, joka pakenee väkivaltaista isää? Mitä. Viisuihin ei sovi, mutta biisi on hyvä ja sanoitus kiinnittää huomiota asiaan, josta pitäisi puhua paljon enemmän. Oon silti vieläkin tosi hämmentyny siitä, että tällä lähdettiin Euroviisuihin. Ei siis sillä, ettei viisuissa sais puhua vakavista aiheista, mutta se vaan ei oo tapana ja tää on jo niin vakava ja kipeä aihe.

 

Mutta tosiaan. Oon niin ilonen että Itävalta voitti. Loistavaa, Eurooppa! Ja Hollanti tuli tokaks, Norjakin pärjäili hyvin ja meidän Softengine veti parhaan sijotuksen sitten Lordin ja sai kaikki tumblrn tytöt rakastumaan jäseniinsä. Hienot viisut oli, Tanska oli hyvä isäntämaa, tykkäsin juontajista ja Euroviisuennätyksistä. Australia-numero oli ihan paras. :D Ens vuonna sitten Wienissä, saas nähdä miten siellä käy! Ois kyllä aika upeeta päästä paikan päälle...

Viisutunnelmien ohessa kuuluu ihan hyvää, kesäloma lähestyy kovaa vauhtia ja lätkän MM:t alko eilen! ♥

Here comes the sun

Pääsiäisloma! Neljä päivää vapautta. ♥

Loma on kulunu kavereiden kanssa, valokuvaillessa ja telkkaria katellessa. Aika täydellistä. Sää on ollut ihan uskomaton, lähes 20 astetta lämmintä ja aurinkoista. Ah. Ihanan rentoutunut ja onnellinen fiilis pitkästä aikaa. Nyt keväällä on ollut taas ihan järjetön stressi päällä, mutta josko nyt alkais helpottaa... YO-vihot tosin huolehtii siitä, ettei huolehtiminen ihan kokonaan lopu.

Mutta annetaan kuvien puhua puolestaan.

Päätin kuvailusta innostuneena ja yhden kaverin huoneen seinästä inspiroituna järjestellä yhden mun huoneen seinän uudestaan. Siinä on ollut leffalippuja, diplomeja, postikortteja, konserttilippuja ym, mutta nyt siivoilin vanhimmat/merkityksettömimmät pois ja laitoin tilalle valokuvia. Ihan kiva tuli, ja tilaa riittää vielä - pitää yrittää kuvailla epämääräisten taidelähikuvien lisäksi myös ihmisiä...

Ja koska tuli sellainen olo että teenpäs tällaisen:

LOMAN TOP.
1. Katolla oleilu
2. Valokuvaaminen
3. 10 things I hate about you
4. Syvälliset keskustelut mit Norris
5. Aino-suklaajätski
6. Landon Austinin Armor-biisi
7. Hölmöt jutut neljältä aamuyöllä ("Mä meen naimisiin Zac Efronin kanssa!")
8. How I met your mother + Frendit
9. Hirvikakku
10. Cover- ja HSM -biisit (WHAT ABOUT US?)

Torstai-perjantai-yön syvällisiä keskusteluja lukuunottamatta aika hömppäloma. Teki vaihteeksi erittäin hyvää. :)

Story of your life

En oo koskaan tainnu puhua siitä, miten paljon rakastan Aku Ankka -sarjakuvia. Varsinkin Don Rosaa - varsinkin Don Rosan Roopea. Niille tarinoille on aina erityinen paikka mun sydämessä.

Kun olin pienempi, isi luki mulle Rosan tarinoita ääneen. Iltasadut oli oikeestaan jo lopetettu, osasin ite lukea varmaan nopeemmin kun isi, mutta yhteen aikaan se luki niitä mulle joka ilta. Nauroin kun se murisi @#&!-kohdissa ja yritti ääntää Hortensian Glxbltiä. Äänen lukeminen jäi, mutta rakkaus tarinoihin pysyi. Sain kovakantisia kokoelmia, tajusin lukea "Näin tehtiin" -osiot ja rakastuin jokaisen ruudun ja lauseen myötä enemmän. Rosa suhtautuu tohon maailmaan niin intohimoisesti, niin rakastaen, niin aidosti. Se on yhtä paljon fani kuin fanitettava, sen tarinoista oppii niin Carl Barks -faktoja, historiaa kuin hauskoja pikkutietoja  kaikista maailman aiheista.

Kaikki Rosan sarjakuvat, erityisesti tietenkin ne pitkät seikkailusarjat, on mahtavia. Mutta parhaita kaikista on Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjaan tehdyt tarinat. Rosa kirjoitti Barksin tarinoihinsa sirottelemien faktojen pohjalta kokonaisen elämäkerran. Roope Ankka sellaisena kuin Rosa sen kirjoittaa on yksi mun ikuisista sankareista.

Aku Ankat on asia, jonka kaikki tuntee, joita kaikki suomalaiset on lukenu jossain kohtaa elämäänsä ainakin vähän. Niitä pidettään harmittomina, hauskoina. Roope on se vanha visukinttu, saituruudessaan komiikan puolelle menevä.

Don Rosalle - ja mulle - se on paljon enemmän. Se on persoona, jolla on tarina, luonne, muistoja, vaikeita kokemuksia, pitkä ja monipuolinen elämä. Se on kovan kuoren alla hyväsydäminen, arvostaa rahassa ennen kaikkea sitä, mitä on tehnyt sen ansaitakseen, miten jokainen kolikko rahasäiliössä tuo mieleen hetken menneisyydestä. Se on tehnyt työtä ansaitakseen omaisuutensa, rehellistä työtä kunnioittaen ja arvostaen muita, vain kerran luiskahtanut laveammalle polulle. Se on henkilö, jota voi arvostaa, jota ei voi olla arvostamatta.

Tällä taustotuksella jokainen voi varmaan arvata mun reaktion, kun sain tietää, että Nightwishin Tuomas Holopainen on tekemässä levyä, joka toimii soundtrackina Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjalle. En edes muista millon sen kuulin, joskus syksyllä varmaan. Oon odottanu siitä lähtien varpaillani, laskenut päiviä, jännittänyt, että osaako se kirjoittaa oikeanlaisia tarinoita yhden mulle rakkaimman hahmon elämästä. Tykkäänkö siitä musiikista, toimiiko se. Don Rosa itse oli projektissa tavallaan mukana, piirsi kansikuvan ja oli mitä ilmeisimmin tyytyväinen projektiin.

Tänään aamulla ennen koulua syöksyin kauppaan. Ei näy levyä, ulkona on kylmää ja kosteaa, nukuin huonosti, oon hiestä märkä ja myöhästyn. Ryntäsin sitten kouluun, ja heti päästyä takasin kauppaan. Onnistuin löytämään myyjän, joka lähti pyynnöstä penkomaan varastoa ja palasi hetken päästä mukanaan se levy. Kotiin. Kotiinkotiinkotiin. Kuuntelemaan!

Levy soittimeen ja ensimmäisiä säveliä odottamaan.

Kappaleista suurin osa on lähes, muutama jopa täysin, instrumentaalisia. En yleensä tajua musiikkia, jossa ei lauleta, tarvitsen ne sanat että käsittäisin tarinan. Tuota levyä kuunnellessa, Elämä ja Teot osat 1 ja 2 sylissä, ei tarvinnut kummastella. Musiikki virtasi ja nosti heti mieleen tarinoita, jopa tiettyjä ruutuja, joita selailin samalla. Tietysti sanalliset kappaleet vaikuttivat eniten, mutta pelkkä musiikki riitti nostattamaan tunteet pintaan. Olin kyyneleet silmissä heti ensimmäisestä kappaleesta asti, viidennessä ne vuotivat yli. En osaa kuvailla kaikkia tunteita, joita levy herätti. Se on aivan uskomaton, käsittämättömän kaunis, kertakaikkiaan täydellinen. Äärettömän vahva, voimakas. Kuvaava. Kuuntelin koko levyn tauotta läpi, ja laitoin soimaan saman tien uudestaan. Soittimet on valittu täydellisesti, rytmi, melodiat, kaikki on - täydellistä. Osassa kappaleista laulaa Johanna Kurkela, jota kuuntelen muutenkin - lisäsyy ehdottomaan rakastumiseen.

Levy aloittaa puheosuudella aivan ensimmäisen luvun ensimmäisistä ruuduista. Ensimmäinen kappale on nimeltää Glasgow 1877 - Roopen synnyinpaikka ja tarinan ajoitus, alkaen Roopen 10. syntymäpäivästä, täydellisesti mukana. Rosa on aina kovin tarkka vuosiluvuista ja ajallisesta yhdenmukaisuudesta, joten on loistavaa, että Holopainen otti vuosiluvun mukaan. Kappaleessa kaksi, Into the West, on vain muutama lause, muutoin se on instrumentaalinen, kuten kappaleet kolme, Duel and Cloudscapes, ja neljä, Dreamtime. Kun kirjaa selaili kappaleita kuunnellessa, nähty ja kuultu muuttuivat täydelliseksi, mielessä eteneväksi elokuvantapaiseksi yhdistelmäksi. En ole ikinä ennen tuntenut instrumentaalista musiikkia niin vahvasti. Neljänteen kappaleeseen on otettu mukaan Didgeridoo viittaukseksi tapahtumapaikkaan, tietysti Australiaan.

Roopen tarinassa suosikkilukujani ovat aina olleet Klondiken ajat, erityisesti luku 8C, Yukonin sydämet. Ehkä ne osuvat siihen pieneen sisälläni asuvaan romantikkoon - Roopen ja Kultun tarina on sanoinkuvaamattoman kaunis ja silti kylmä ja katkeransuloinen. Yukonin sydänten viimeinen sivu... Ah. Ja White Agony Creekin vangin viimeinen ruutu - voi Roope, voi nuoruus, voi rakkaus.

Myös Tuomas Holopainen ilmeisesti piti Kultu Kimallusta yhtenä tärkeimmistä palasista Roopen tarinassa, sillä rakkaustarina on mukana, ikään kuin kantavana taustavoimana. Ja sanoohan Rosa itsekin Yukonin sydämistä kertoessaan, että kyseessä on yksi niistä tarinoista, joihin hän on aidosti tyytyväinen. Levyn kappaleessa viisi, Cold Heart of the Klodike, kuvaillaan Roopen ja Kultun suhdetta aivan täydellisesti, juuri kuten itse olen aina ajatellut sen olevan. Klondiken kylmä sydän voi kuvata Roopea, Kultua tai paikan todellista kylmyyttä, ja juuri se tekee nimivalinnasta vielä hienomman. Ihanaa on myös sanan Heart käyttö viittauksena Yukonin sydämiin.

Ei tästä pääse lainaamatta kappaletta suoraan.

Charm of a dancehall girl
A true star of the north
Those precous thirty days

A letter in the snow
Love lost yet always there
A burning need of life

O me! O life! Home in the wild
Nothing but two cold Klondike hearts

Olen lukenut tuon kappaleen läpi ties kuinka monta kertaa, mutta tunnekuohu estää edelleen löytämästä sanoja.

Seuraava kappale, The last sled, on yhdessä ensimmäisenä singlenäkin julkaistun Lifetime of Adventuren kanssa yksi täydellisimpiä kuvauksia Roopesta henkilönä. Sen alkuun on liitetty puheosuus, joka värisyttää jokaisella luku- ja kuuntelukerralla. Tuo kappale on suoraan liitettävissä bonuslukuun 1, Lumikenttien kimallus - joka jatkaa Roopen ja Kultun tarinaa kymmenien vuosien jälkeen. Tuo kappale kertoo siitä Roopesta jota minä rakastan.

It isn't the gold that I'm wanting so much as finding the gold!
---
It's the forests where silence has lease!
It's the beauty that fills me with wonder!
It's the stillnes that fills me with peace!
---

Things we lost
Things we couldn't share
Another rainbow's end
Another memory
Fortuna favet fortibus
---

Farewell, White Agony Creek
Farewell, the spring that thaws
One day I will return to you

Seuraavan,  jälleen instrumentaalisen kappaleen nimi on Goodbye, papa.

Senkin lopusta löytyy ihanaa toivoa ja uskallusta. Lähtö kotimaasta siskojen kanssa, muutto Amerikkaan.


Kappaleesta kahdeksan, To be rich, löytyy ahdistaviakin sävyjä. Säkeitä on vain neljä ja, huudot ja vaikerointi lisäävät tunnelmaa. Itse sijoitan tuon kappaleen lukuun 11, Maailman rikkain ankka, jossa Roope on jo asettunut Ankkalinnaan mutta kulkee edelleen ympäri maailmaa kahmimassa rikkauksia, on lähes unohtanut sen, että tärkeintä oli etsiminen, ei löytäminen. Perhe ja arvot jäävät taka-alalle Roope erehtyy toimimaan ensimmäistä kertaa elämässään epärehellisesti, kadottaa itsensä kylmään käteiseen. Perheensä hylkäämänä hän syrjäytyy, lopettaa liiketoimintansa ja lukkiutuu kartanoonsa. Rahasäiliö lepää kukkulallaan pimeänä ja suljettuna, huhujen ympäröimänä.

Näistä tunnelmista alkaa osan 1 viimeinen luku, Ankkapalatsin erakko. Ainoat elossaolevat sukulaiset, Aku sekä Tupu, Hupu ja Lupu saapuvat katsomaan vanhaan setäänsä - tai itseasiassa enoaan. Lämpö, muistot ja seikkailunhalu palaavat, ja kirja loppuu koko sivun suuruiseen ruutuun - Roope rahojensa keskellä, ympärillään lukuisia ajatuskuplia muistoina elämästään.

Yhdeksäs kappale, A Lifetime of Adventure, kuvaa Roopea kenties vielä The last slediä täydellisemmin, sillä mukana on elämää vielä pidemmältä ajalta. Kappale oli täydellinen valinta ensimmäiseksi singleksi - tarttuva melodia, Johanna Kurkelan kaunis ääni, täydelliset sanat. Kylmiä väreitä yhä edelleen. Toivoa, uskallusta, seikkailuja.

Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go
Promises to keep
Countless goldfields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory

All the strangers on your path
Crossroads, the letters from home
The cooling embers of a Yuletide hearth
All the sounds of wilderness
The truth in which you roamed
Now your lost Rosebud has brought you back home

Levyn viimeinen kappale on Go slowly now, sands of time. Se lopettaa tarinan yhtä täydellisesti kuin Elämä ja Teot osan 2 lopetusluku, Unelmoiden läpi elämän. Roope on jo vanha, paljon on takana, mutta elämää löytyy vielä edestäkin, seikkailuja riittää.

The wonder of life has led me home
Like a poet of Scotland once scribed:
Home is the sailor
Home from the sea
And the Hunter home from the hill

Go slowly now, sands of time
Still have a memory to make
Dancing to Auld Lang Syne
Thinking of the heather of home

See, I'm trying to find my place

...and it might not be here where I feel safe
We all learn to make mistakes
and run from them
with no direction

Aika häviää ei mihinkään eikä ikinä riitä. Koeviikko, tv-sarjat, perhe, netti, kaverit, kevät.

 

 

Mun elämä? Tiedän, mitä haluan lukion jälkeen. Ainakin suunnilleen. Tiedän, mutta silti tuntuu etten tiedä mihin oon menossa. Vaeltelen ja haluan tehdä kaiken samaan aikaan ja silti vain maata lattialla ja rauhoittua.

 Rauhoittua. Se on ollu vaikeeta. Mua pelottaa ja ahdistaa, mutta ei paljoa, ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että tuntuu siltä kun jossain mun vatsassa ois solmu joka puristaa ja iskee mieleen pientä paniikkia koko ajan. Ei niin paljoa, että itkisin tai huutaisin tai kirjottaisin sen ulos. Se vaan on ja kiristää ja välillä hengästyttää.

Tuntuu vuorotellen ulkopuoliselta ja liian tarvitulta. Keittiöpsykologi. Life coach. Rakastan sitä ja samaan aikaan ahdistun lisää. Haluan tietää, jos mun kavereilla on vaikeeta, mutta en uskalla ite kertoa jos mulla on. Eikä mulla edes ole. Pelottaa vaan se miten aika katoaa enkä tee mitään.

Mua pelottaa mun diabetes. Mua pelottaa se ihan helvetisti. Pelottaa niin paljon etten osaa sanoa. Puhuin siitä psykologilla muutama viikko sitten enkä vieläkään osaa ajatella. Tuntuu, että oon täynnä paksua mustaa mönjää jonka tajusin vasta nyt kun promille siitä valu ulos. Haluan puhua siitä mun kavereille mutta en osaa sanoa että mua pelottaa. Enkä uskalla sanoa edes että älkää pliis vitsailko, älkää pliis kiljuko kun näätte neulan. Pyytäkää vaikka että pistän muualla tai että varotan ja voitte kääntyä pois.

 



Minä? Kuka? En osaa enää kirjottaa kaikkea mun päästä pois. Se on jääny liikaa lukion alkamisen jälkeen. Haluan sen takaisin. En halua olla se tyttö joka itkee itsensä uneen ja jättää viiltämättä vain siksi että pelottaa liikaa. Mutta haluan olla se tyttö joka kiipeää puihin ja kirjoittaa neljä runoa päivässä.

 

Mua pelottaa että mä putoan taas. Mua pelottaa että mun kaverit putoaa. Mua huolestuttaa enkä osaa sanoa sitä oikein, en osaa olla rentona koulussa mun omassa kaveriporukassa, kun tuntuu, että saatan sanoa jotain väärin ja olla äkkiä ulkona. Tuntuu, että otan kaiken liian herkästi ja pitäis vaan kehittää kovempi kuori, antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

 

 

 Kevät. Se tuli kerran, mutta hävis taas lumen alle. Nyt se on uudestaan ja mä haluaisin vaan hengittää sitä syvään sisälleni ja imeä aurinkoa niin että sitä riittää koko ens talveks. Mä haluaisin löytää itsesti muutakin kuin sen halun ja tarpeen mennä ulos olemaan keväässä, mä haluisin löytää voiman ihan oikeasti lähteä sinne ulos.

 

Mun perhe on kummallinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen. Omakotitalo, kolme lasta ja koira. Joskus mä haluaisin vaan pois täältä, joskus tuntuu etten halua ikinä lähteä, haluan vaan olla pieni lapsi ja ryömiä isin ja äitin väliin jos en saa unta. Ehkä mä kuitenkin eniten haluan lähteä, olla terveellä tavalla valmis aikuistumaan. Kotona on aika vaikeeta aina välillä. Mutta ehkä se kuuluu elämään. Tähän ikään. Mulla on vielä kahdeksan kuukautta alaikäisyyttä jäljellä. En mä ole oikeasti aikuinen vielä pitkään aikaan. Ehkä mulla on lupa tuntea välillä näin?

 



 Ja onhan elämä aina välillä kaunistakin. Viime perjantaina olin Idan (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) kanssa Heidillä (oikealla) jälkimmäisen synttärikahveilla. Mentiin ulos kuvailemaan ja nauttimaan siitä, ettei jäädytty vaikka aurinko laski koko ajan. Mulla ei ollu silmämeikkiä ja silti tykkäsin joistakin musta otetuista kuvista. Rakastan mun ystäviä. Sinä iltana pystyin olemaan tosi rennosti oma itteni ilman pelkoa siitä, että sanoisin jotain väärää. Juteltiin vielä vakavampiakin kun tultiin takasin sisälle. Itkinkin vähän. Ehkä se oli hyvä asia. Luottamus kasvaa.

 

Ehkä mä olen vähän eksyksissä just nyt. Mut ehkä se ei haittaa, jos välillä on niin. Elän kuitenkin aika lähellä isoa muutosta. Oma elämä, aikuisuus. Siellä jossain ne odottaa. Olen eksyksissä, mutta kuitenkin maailmassa, jossa on paljon kaikkea kaunista. Ehkä mä saan vielä osan asioista niin kuntoon, ettei ne muutamat raiteiltaan putoilevat haittaa. Ehkä mä opin elämään keskellä kaikkea keskeneräistä. Ehkä mä opin, ettei kaikkea edes tarvitse saada valmiiksi.

Nyt on taas tyyni, vähän toiveikaskin olo. Ehkä mä opin uudestaan kirjoittamaan mustuutta ulos.

Ilma on kauniinpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?