This time we know we all can stand together

Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Ps. 139:14

Olin riparilla isosena.

Tasan kaks viikkoa sitten, päivää ennen leirille lähtöä, mua pelotti. Pelotti mielettömästi, olin ihan paniikissa. Mitä jos en tuu toimeen muitten isosten kanssa? Mitä jos jään porukan ulkopuolelle? Mitä jos leiriläiset ei kuuntele? Mitä jos joudun vaan pidättelemään itkua koko viikon ja haluan kotiin? Olin ihan varma etten onnistu missään, kukaan ei tykkää musta ja kaikki menee pieleen. Ihmettelin ihan ääneen, miks rupesin koko hommaan - mun oma ripari ei ollu mikään elämän mahtavin asia, vaikka ihan mukava olikin, mutta ei siis mikään sellanen, minkä haluaisin kokea uudestaan. Oli tosi lähellä, etten soittanu leirin papille ja sanonu, että nyt tuli viime hetken peruutus, en halua.

 

En ois voinut olla enemmän väärässä. Isoset ja vetäjät meni leirikeskukseen maanantai-iltana, leiriläiset tuli seuraavana aamuna. Jo pari tuntia saapumisen jälkeen alko tuntua, että ehkä tästä sittenkin tulee jotain - porukka vaikutti mukavalta, pääsin huoneeseen jossa on suihku ja sitä rataa. Edelleen jännitti, mutta olo alko olla kohtuullisen toiveikas. Isosporukkaan kuulu tosiaan 7 tyttöä ja 1 poika, leiriläisiin taas myöskin 7 tyttöä - ja 15 poikaa. Yksi suurimmista huolenaiheista.

 Aamulla herättiin sitten puoli kaheksan maissa, ja ennen yheksää alko leiriläisiä saapua paikalle. En tuntenut kuin yhden, enkä tätä yhtäkään kunnolla - ollut pikkusiskon kaveri. Ihan mukavana tyyppinä kyllä pidin jo ennen leiriä.
Well. Siitä se leiri lähti sitten käyntiin. Oltiin jaettu raamisryhmät ja tehty ohjelmat jo illalla, joten päästiin suoraan hommiin. Eka päivä kului nimiä opetellessa, ylipäätänsä iloisen kaaoksen vallassa. Väsytti ihmeen vähän ja nälätti ihmeen paljon. Raamisryhmä vaikutti kivalta, vaikka olivat tietysti vielä sillon aika hiljaisia.

 

En nyt tarkemmin kertaile varsinaisia tapahtumia, enkä viitsi julkaista edes kuvia, kun en jaksa kysellä kaikilta lupia. En edes muista kaikkea tapahtunutta: koko viikko tiistaista tiistaihin oli täynnä tapahtumia, leikkejä, lauluja, vitsejä, hysteerisia naurukohtauksia, kuumia ja kosteita päiviä, lautapelejä, hymyä ja viimeisenä iltana myös kyyneleitä. Ainutlaatuinen ja ihana matka, josta en muuttaisi mitään. Kaikki 22 leiriläistä oli ihania, suurenmoisia ja omanlaisiaan persoonia, kaikki täynnä luonnetta, huumoria ja yllätyksiä. Viikko oli ihan liian lyhyt aika, en ehtinyt tutustua kaikkiin läheskään niin hyvin kuin olisin halunnut.

 Loppujen lopuksi yksi leirin parhaista puolista oli se, etten tuntenut ketään - eikä kukaan minua. Sai aloittaa ilman ennakkoluuloja, olla oma itsensä - ja huomata, että se riittää. Isosporukka oli aivan ihana, en meinaa tajuta, että ollaan tunnettu kunnolla vasta viikko. Haluan takaisin! Tiivis ohjelma piti ajatukset poissa ikävistä asioista, jotka hyökkäävät tylsistyessä, ja hyvä seura olisi hoitanut saman varmasti ilman ohjelmaakin. Iltaohjelmien suunnittelu oli jotain ihan uskomattoman hauskaa. Naurettiin ja laulettiin, varmaan välillä vähän liikaakin...

Viimeisen illan iltaohjelman lopussa jaettiin leiriläisille takaisin rippikouluraamatut, joihin oltiin kirjoitettu muistolauseet. Jokainen isospari valitsi omalle ryhmälleen yhteisen raamatunpätkän. Meidän ryhmämme sai raamattuihinsa psalmin 121 jakeet 7-8.

Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi,
nyt ja aina.

Kyseinen kohta ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta iski heti, kun joku luki sen ääneen. Juuri näin haluaisin sanoa koko ryhmälle, jokaikiselle, tutuiksi tulleille ja vieraammiksi jääneille, rauhallisille, villeille, kiltisti sängyissään nukkuneille ja yöjuoksentelijoille. Jokaiselle ihmisenalulle, niille sieluille kovan ulkokuoren sisällä.

Menipäs runolliseksi. Mutta pitää paikkansa.

Viimeisessä iltahartaudessa istuttiin kaikki, leiriläiset, isoset ja vetäjät piirissä lattialla. Pappi laittoi kynttilän kiertämään rinkiä, ja sen tullessa omalle kohdalle sai halutessaan sanoa jotakin leiristä. Olin ensimmäinen isonen, joka kynttilän sai, ja jännitin (taas) aika paljon, mitä sanoa. Uskalsin (onneksi!) sanoa muutakin kuin kiitos, vaikka en tietenkään ollenkaan tarpeeksi enkä tarpeeksi kauniisti. En itkenyt vielä siinä kohtaa - fakta, jota olin ihmetellyt iltaohjelman lopusta asti - mutta kynttilän siirtyessä seuraavalle se itku sitten tuli.

 

Yli viikon kestänyt leiri lähes 24/7 aktiivisuudella oli tietysti myös rankka ja väsyttävä kokemus, mikä osittain purkautui sinä itkuhetkenä. Mutta, kuten sanottu, en muuttaisi mitään, en luopuisi tästä viikosta mistään hinnasta. Nimenomaan loppu aiheutti itkun: tähän ei enää koskaan palata, se oli siinä, huomenna lähdetään koteihin ja palataan tavalliseen elämään. Sunnuntaina konfirmaatio, toivottavasti nähdään vielä muutenkin. Toivon sitä ihan oikeasti, mutta samalla tiedän, kuten pappimme sanoi, että leiriin ei voi palata, vaikka kuinka yrittää. Ei niissä jälkikäteen järkätyissä tapaamisissa ole sitä samaa tunnelmaa, joka syntyy, kun ollaan samassa, pienessä leirikeskuksessa viikko putkeen.

 Nyt, muutaman lomapäivän, konfirmaation, juhlien kiertelyn ja tämän kirjoittamisen jälkeen olo on jotenkin tyyni. Tasapainoinen. Ja silti, yhä edelleen, kovin haikea. Tavalliseen arkeen totuttelu vie aikaa, isosvaihteen pois kytkeminen ei ole helppoa, varsinkaan kun pikkusiskotkin ovat mökillä - niiden komentelu olisi ollut hyvää vieroitushoitoa...

Mikä maailmassa on hyvää?

 Olen hokenut kiitosta kaikille niin kasvokkain kuin netinkin kautta, mutta tarpeeksi sitä ei voi sanoa. Leirin aiheuttamat tunnemyrskyt eivät häviä vielä aikoihin, enkä oikeastaan haluaisikaan. Haluan muistaa tämän viikon - onneksi on valokuvia ja netti, jonka kautta voi pitää yhteyttä, vaikkei siihen leiritunnelmaan olekaan paluuta. Kiitos, vielä kerran.

Hän tuhisee ja tuhlaa pienokaisen tuoksuaan,
uusi voima, kaikkivoipa, viattomuus otsallaan
Pian hän maasta nousee, löytää avosylin,
kaiken mitä tarjoo lyhyt loma lapsuuden
Katson häntä hiljaa, tiedä muuta en,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Koulun piha täyttyy niin kuin aina aamuisin,
hän seisoo vasten kylmää seinää, niin kuin teki eilenkin
Mykkänä hän seuraa, kuinka ilkamoiden,
toiset ohi kulkee suureen tulevaisuuteen
Koulun kylmä seinä, soitto kellojen,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Hän nojaa linja-auton huurtuneeseen ikkunaan,
taas lienee pitkä työläs, päivistä yksi takanaan
Unelmiaan seuras, otti niistä vastuun,
täyttää tehtävänsä rientäessä vuosien
Pysäkille valoon katulamppujen,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Vielä yksi autokuorma tänään viedään kaupunkiin,
kun lapsista myös nuorin omilleen jo muutettiin
Äkkiä on niin talo käynyt hiljaiseksi,
äsken vielä raikui naurut, kipu rakkauden
Käteen toiseen tarttuu hetken miettien,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen

Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää,
viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää?
Pettymys ja riemu, haaveetkin jo maaksi
tyrskyn jälkeen haaksi tyvenessä seisahtaa
Kuvat lastenlasten, kuvat uutisten
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.
Kaunis ihminen, kaunis ihminen.