School Pencil
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valittuja sanoja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valittuja sanoja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Story of your life

En oo koskaan tainnu puhua siitä, miten paljon rakastan Aku Ankka -sarjakuvia. Varsinkin Don Rosaa - varsinkin Don Rosan Roopea. Niille tarinoille on aina erityinen paikka mun sydämessä.

Kun olin pienempi, isi luki mulle Rosan tarinoita ääneen. Iltasadut oli oikeestaan jo lopetettu, osasin ite lukea varmaan nopeemmin kun isi, mutta yhteen aikaan se luki niitä mulle joka ilta. Nauroin kun se murisi @#&!-kohdissa ja yritti ääntää Hortensian Glxbltiä. Äänen lukeminen jäi, mutta rakkaus tarinoihin pysyi. Sain kovakantisia kokoelmia, tajusin lukea "Näin tehtiin" -osiot ja rakastuin jokaisen ruudun ja lauseen myötä enemmän. Rosa suhtautuu tohon maailmaan niin intohimoisesti, niin rakastaen, niin aidosti. Se on yhtä paljon fani kuin fanitettava, sen tarinoista oppii niin Carl Barks -faktoja, historiaa kuin hauskoja pikkutietoja  kaikista maailman aiheista.

Kaikki Rosan sarjakuvat, erityisesti tietenkin ne pitkät seikkailusarjat, on mahtavia. Mutta parhaita kaikista on Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjaan tehdyt tarinat. Rosa kirjoitti Barksin tarinoihinsa sirottelemien faktojen pohjalta kokonaisen elämäkerran. Roope Ankka sellaisena kuin Rosa sen kirjoittaa on yksi mun ikuisista sankareista.

Aku Ankat on asia, jonka kaikki tuntee, joita kaikki suomalaiset on lukenu jossain kohtaa elämäänsä ainakin vähän. Niitä pidettään harmittomina, hauskoina. Roope on se vanha visukinttu, saituruudessaan komiikan puolelle menevä.

Don Rosalle - ja mulle - se on paljon enemmän. Se on persoona, jolla on tarina, luonne, muistoja, vaikeita kokemuksia, pitkä ja monipuolinen elämä. Se on kovan kuoren alla hyväsydäminen, arvostaa rahassa ennen kaikkea sitä, mitä on tehnyt sen ansaitakseen, miten jokainen kolikko rahasäiliössä tuo mieleen hetken menneisyydestä. Se on tehnyt työtä ansaitakseen omaisuutensa, rehellistä työtä kunnioittaen ja arvostaen muita, vain kerran luiskahtanut laveammalle polulle. Se on henkilö, jota voi arvostaa, jota ei voi olla arvostamatta.

Tällä taustotuksella jokainen voi varmaan arvata mun reaktion, kun sain tietää, että Nightwishin Tuomas Holopainen on tekemässä levyä, joka toimii soundtrackina Roope Ankan Elämä ja Teot -kirjalle. En edes muista millon sen kuulin, joskus syksyllä varmaan. Oon odottanu siitä lähtien varpaillani, laskenut päiviä, jännittänyt, että osaako se kirjoittaa oikeanlaisia tarinoita yhden mulle rakkaimman hahmon elämästä. Tykkäänkö siitä musiikista, toimiiko se. Don Rosa itse oli projektissa tavallaan mukana, piirsi kansikuvan ja oli mitä ilmeisimmin tyytyväinen projektiin.

Tänään aamulla ennen koulua syöksyin kauppaan. Ei näy levyä, ulkona on kylmää ja kosteaa, nukuin huonosti, oon hiestä märkä ja myöhästyn. Ryntäsin sitten kouluun, ja heti päästyä takasin kauppaan. Onnistuin löytämään myyjän, joka lähti pyynnöstä penkomaan varastoa ja palasi hetken päästä mukanaan se levy. Kotiin. Kotiinkotiinkotiin. Kuuntelemaan!

Levy soittimeen ja ensimmäisiä säveliä odottamaan.

Kappaleista suurin osa on lähes, muutama jopa täysin, instrumentaalisia. En yleensä tajua musiikkia, jossa ei lauleta, tarvitsen ne sanat että käsittäisin tarinan. Tuota levyä kuunnellessa, Elämä ja Teot osat 1 ja 2 sylissä, ei tarvinnut kummastella. Musiikki virtasi ja nosti heti mieleen tarinoita, jopa tiettyjä ruutuja, joita selailin samalla. Tietysti sanalliset kappaleet vaikuttivat eniten, mutta pelkkä musiikki riitti nostattamaan tunteet pintaan. Olin kyyneleet silmissä heti ensimmäisestä kappaleesta asti, viidennessä ne vuotivat yli. En osaa kuvailla kaikkia tunteita, joita levy herätti. Se on aivan uskomaton, käsittämättömän kaunis, kertakaikkiaan täydellinen. Äärettömän vahva, voimakas. Kuvaava. Kuuntelin koko levyn tauotta läpi, ja laitoin soimaan saman tien uudestaan. Soittimet on valittu täydellisesti, rytmi, melodiat, kaikki on - täydellistä. Osassa kappaleista laulaa Johanna Kurkela, jota kuuntelen muutenkin - lisäsyy ehdottomaan rakastumiseen.

Levy aloittaa puheosuudella aivan ensimmäisen luvun ensimmäisistä ruuduista. Ensimmäinen kappale on nimeltää Glasgow 1877 - Roopen synnyinpaikka ja tarinan ajoitus, alkaen Roopen 10. syntymäpäivästä, täydellisesti mukana. Rosa on aina kovin tarkka vuosiluvuista ja ajallisesta yhdenmukaisuudesta, joten on loistavaa, että Holopainen otti vuosiluvun mukaan. Kappaleessa kaksi, Into the West, on vain muutama lause, muutoin se on instrumentaalinen, kuten kappaleet kolme, Duel and Cloudscapes, ja neljä, Dreamtime. Kun kirjaa selaili kappaleita kuunnellessa, nähty ja kuultu muuttuivat täydelliseksi, mielessä eteneväksi elokuvantapaiseksi yhdistelmäksi. En ole ikinä ennen tuntenut instrumentaalista musiikkia niin vahvasti. Neljänteen kappaleeseen on otettu mukaan Didgeridoo viittaukseksi tapahtumapaikkaan, tietysti Australiaan.

Roopen tarinassa suosikkilukujani ovat aina olleet Klondiken ajat, erityisesti luku 8C, Yukonin sydämet. Ehkä ne osuvat siihen pieneen sisälläni asuvaan romantikkoon - Roopen ja Kultun tarina on sanoinkuvaamattoman kaunis ja silti kylmä ja katkeransuloinen. Yukonin sydänten viimeinen sivu... Ah. Ja White Agony Creekin vangin viimeinen ruutu - voi Roope, voi nuoruus, voi rakkaus.

Myös Tuomas Holopainen ilmeisesti piti Kultu Kimallusta yhtenä tärkeimmistä palasista Roopen tarinassa, sillä rakkaustarina on mukana, ikään kuin kantavana taustavoimana. Ja sanoohan Rosa itsekin Yukonin sydämistä kertoessaan, että kyseessä on yksi niistä tarinoista, joihin hän on aidosti tyytyväinen. Levyn kappaleessa viisi, Cold Heart of the Klodike, kuvaillaan Roopen ja Kultun suhdetta aivan täydellisesti, juuri kuten itse olen aina ajatellut sen olevan. Klondiken kylmä sydän voi kuvata Roopea, Kultua tai paikan todellista kylmyyttä, ja juuri se tekee nimivalinnasta vielä hienomman. Ihanaa on myös sanan Heart käyttö viittauksena Yukonin sydämiin.

Ei tästä pääse lainaamatta kappaletta suoraan.

Charm of a dancehall girl
A true star of the north
Those precous thirty days

A letter in the snow
Love lost yet always there
A burning need of life

O me! O life! Home in the wild
Nothing but two cold Klondike hearts

Olen lukenut tuon kappaleen läpi ties kuinka monta kertaa, mutta tunnekuohu estää edelleen löytämästä sanoja.

Seuraava kappale, The last sled, on yhdessä ensimmäisenä singlenäkin julkaistun Lifetime of Adventuren kanssa yksi täydellisimpiä kuvauksia Roopesta henkilönä. Sen alkuun on liitetty puheosuus, joka värisyttää jokaisella luku- ja kuuntelukerralla. Tuo kappale on suoraan liitettävissä bonuslukuun 1, Lumikenttien kimallus - joka jatkaa Roopen ja Kultun tarinaa kymmenien vuosien jälkeen. Tuo kappale kertoo siitä Roopesta jota minä rakastan.

It isn't the gold that I'm wanting so much as finding the gold!
---
It's the forests where silence has lease!
It's the beauty that fills me with wonder!
It's the stillnes that fills me with peace!
---

Things we lost
Things we couldn't share
Another rainbow's end
Another memory
Fortuna favet fortibus
---

Farewell, White Agony Creek
Farewell, the spring that thaws
One day I will return to you

Seuraavan,  jälleen instrumentaalisen kappaleen nimi on Goodbye, papa.

Senkin lopusta löytyy ihanaa toivoa ja uskallusta. Lähtö kotimaasta siskojen kanssa, muutto Amerikkaan.


Kappaleesta kahdeksan, To be rich, löytyy ahdistaviakin sävyjä. Säkeitä on vain neljä ja, huudot ja vaikerointi lisäävät tunnelmaa. Itse sijoitan tuon kappaleen lukuun 11, Maailman rikkain ankka, jossa Roope on jo asettunut Ankkalinnaan mutta kulkee edelleen ympäri maailmaa kahmimassa rikkauksia, on lähes unohtanut sen, että tärkeintä oli etsiminen, ei löytäminen. Perhe ja arvot jäävät taka-alalle Roope erehtyy toimimaan ensimmäistä kertaa elämässään epärehellisesti, kadottaa itsensä kylmään käteiseen. Perheensä hylkäämänä hän syrjäytyy, lopettaa liiketoimintansa ja lukkiutuu kartanoonsa. Rahasäiliö lepää kukkulallaan pimeänä ja suljettuna, huhujen ympäröimänä.

Näistä tunnelmista alkaa osan 1 viimeinen luku, Ankkapalatsin erakko. Ainoat elossaolevat sukulaiset, Aku sekä Tupu, Hupu ja Lupu saapuvat katsomaan vanhaan setäänsä - tai itseasiassa enoaan. Lämpö, muistot ja seikkailunhalu palaavat, ja kirja loppuu koko sivun suuruiseen ruutuun - Roope rahojensa keskellä, ympärillään lukuisia ajatuskuplia muistoina elämästään.

Yhdeksäs kappale, A Lifetime of Adventure, kuvaa Roopea kenties vielä The last slediä täydellisemmin, sillä mukana on elämää vielä pidemmältä ajalta. Kappale oli täydellinen valinta ensimmäiseksi singleksi - tarttuva melodia, Johanna Kurkelan kaunis ääni, täydelliset sanat. Kylmiä väreitä yhä edelleen. Toivoa, uskallusta, seikkailuja.

Story of your life
Time of solitude and strife
Freedom of an open road
Hope, and many miles to go
Promises to keep
Countless goldfields to reap
To be rich is to seek
To relive a memory

All the strangers on your path
Crossroads, the letters from home
The cooling embers of a Yuletide hearth
All the sounds of wilderness
The truth in which you roamed
Now your lost Rosebud has brought you back home

Levyn viimeinen kappale on Go slowly now, sands of time. Se lopettaa tarinan yhtä täydellisesti kuin Elämä ja Teot osan 2 lopetusluku, Unelmoiden läpi elämän. Roope on jo vanha, paljon on takana, mutta elämää löytyy vielä edestäkin, seikkailuja riittää.

The wonder of life has led me home
Like a poet of Scotland once scribed:
Home is the sailor
Home from the sea
And the Hunter home from the hill

Go slowly now, sands of time
Still have a memory to make
Dancing to Auld Lang Syne
Thinking of the heather of home

tiistai 1. huhtikuuta 2014

See, I'm trying to find my place

...and it might not be here where I feel safe
We all learn to make mistakes
and run from them
with no direction

Aika häviää ei mihinkään eikä ikinä riitä. Koeviikko, tv-sarjat, perhe, netti, kaverit, kevät.

 
 
Mun elämä? Tiedän, mitä haluan lukion jälkeen. Ainakin suunnilleen. Tiedän, mutta silti tuntuu etten tiedä mihin oon menossa. Vaeltelen ja haluan tehdä kaiken samaan aikaan ja silti vain maata lattialla ja rauhoittua.


 Rauhoittua. Se on ollu vaikeeta. Mua pelottaa ja ahdistaa, mutta ei paljoa, ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että tuntuu siltä kun jossain mun vatsassa ois solmu joka puristaa ja iskee mieleen pientä paniikkia koko ajan. Ei niin paljoa, että itkisin tai huutaisin tai kirjottaisin sen ulos. Se vaan on ja kiristää ja välillä hengästyttää.


Tuntuu vuorotellen ulkopuoliselta ja liian tarvitulta. Keittiöpsykologi. Life coach. Rakastan sitä ja samaan aikaan ahdistun lisää. Haluan tietää, jos mun kavereilla on vaikeeta, mutta en uskalla ite kertoa jos mulla on. Eikä mulla edes ole. Pelottaa vaan se miten aika katoaa enkä tee mitään.


Mua pelottaa mun diabetes. Mua pelottaa se ihan helvetisti. Pelottaa niin paljon etten osaa sanoa. Puhuin siitä psykologilla muutama viikko sitten enkä vieläkään osaa ajatella. Tuntuu, että oon täynnä paksua mustaa mönjää jonka tajusin vasta nyt kun promille siitä valu ulos. Haluan puhua siitä mun kavereille mutta en osaa sanoa että mua pelottaa. Enkä uskalla sanoa edes että älkää pliis vitsailko, älkää pliis kiljuko kun näätte neulan. Pyytäkää vaikka että pistän muualla tai että varotan ja voitte kääntyä pois.


 

Minä? Kuka? En osaa enää kirjottaa kaikkea mun päästä pois. Se on jääny liikaa lukion alkamisen jälkeen. Haluan sen takaisin. En halua olla se tyttö joka itkee itsensä uneen ja jättää viiltämättä vain siksi että pelottaa liikaa. Mutta haluan olla se tyttö joka kiipeää puihin ja kirjoittaa neljä runoa päivässä.
 
Mua pelottaa että mä putoan taas. Mua pelottaa että mun kaverit putoaa. Mua huolestuttaa enkä osaa sanoa sitä oikein, en osaa olla rentona koulussa mun omassa kaveriporukassa, kun tuntuu, että saatan sanoa jotain väärin ja olla äkkiä ulkona. Tuntuu, että otan kaiken liian herkästi ja pitäis vaan kehittää kovempi kuori, antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
 
 
 Kevät. Se tuli kerran, mutta hävis taas lumen alle. Nyt se on uudestaan ja mä haluaisin vaan hengittää sitä syvään sisälleni ja imeä aurinkoa niin että sitä riittää koko ens talveks. Mä haluaisin löytää itsesti muutakin kuin sen halun ja tarpeen mennä ulos olemaan keväässä, mä haluisin löytää voiman ihan oikeasti lähteä sinne ulos.

 
Mun perhe on kummallinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen. Omakotitalo, kolme lasta ja koira. Joskus mä haluaisin vaan pois täältä, joskus tuntuu etten halua ikinä lähteä, haluan vaan olla pieni lapsi ja ryömiä isin ja äitin väliin jos en saa unta. Ehkä mä kuitenkin eniten haluan lähteä, olla terveellä tavalla valmis aikuistumaan. Kotona on aika vaikeeta aina välillä. Mutta ehkä se kuuluu elämään. Tähän ikään. Mulla on vielä kahdeksan kuukautta alaikäisyyttä jäljellä. En mä ole oikeasti aikuinen vielä pitkään aikaan. Ehkä mulla on lupa tuntea välillä näin?
 


 Ja onhan elämä aina välillä kaunistakin. Viime perjantaina olin Idan (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) kanssa Heidillä (oikealla) jälkimmäisen synttärikahveilla. Mentiin ulos kuvailemaan ja nauttimaan siitä, ettei jäädytty vaikka aurinko laski koko ajan. Mulla ei ollu silmämeikkiä ja silti tykkäsin joistakin musta otetuista kuvista. Rakastan mun ystäviä. Sinä iltana pystyin olemaan tosi rennosti oma itteni ilman pelkoa siitä, että sanoisin jotain väärää. Juteltiin vielä vakavampiakin kun tultiin takasin sisälle. Itkinkin vähän. Ehkä se oli hyvä asia. Luottamus kasvaa.

 
Ehkä mä olen vähän eksyksissä just nyt. Mut ehkä se ei haittaa, jos välillä on niin. Elän kuitenkin aika lähellä isoa muutosta. Oma elämä, aikuisuus. Siellä jossain ne odottaa. Olen eksyksissä, mutta kuitenkin maailmassa, jossa on paljon kaikkea kaunista. Ehkä mä saan vielä osan asioista niin kuntoon, ettei ne muutamat raiteiltaan putoilevat haittaa. Ehkä mä opin elämään keskellä kaikkea keskeneräistä. Ehkä mä opin, ettei kaikkea edes tarvitse saada valmiiksi.

Nyt on taas tyyni, vähän toiveikaskin olo. Ehkä mä opin uudestaan kirjoittamaan mustuutta ulos.

Ilma on kauniinpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?

maanantai 23. joulukuuta 2013

I am one with the wind and sky

Kävin perjantaina kattomassa Frozenin, uusimman Disney-leffan. Rakastuin. Se oli ihan uskomattoman hyvä - itkin jo ekan viiden minuutin aikana ja monta, monta kertaa myöhemminkin. Ihan huippuleffa, taattua Disney-tasoa.

Juonta en selosta, käykää katsomassa - ihan oikeesti kannattaa.

Nyt kotona oon kuunnellu sen leffan biisejä - englanniks, koska suomiversioita ei vielä löydy mistään (ja tykkään molemmista about saman verran). Leffan aikana en osannu ajatella, että tykkäänkö enemmän Annasta vai Elsasta, enkä oikeen osaa vieläkään, mutta Elsan biisejä kuunnellessa on tullu sellanen olo, että vaikka ne on nytkin musta ihan uskomattomia, mun ysiluokkalainen minä suunnilleen räjähtäis jos kuulis ne. Melkein pelottavaa, kun tajuaa, että on oikeesti kasvanu niistä pahimmista teiniajoista - ja edelleen muistaa ihan selvästi, että just tolta musta tuntu sillon ysin keväällä kun kaikki oli pelkkää pimeetä.

For the first time in forever (Reprise) (leikkelin Annan osat pois.)

I know
You mean well, but leave me be
Yes, I'm alone, but I'm alone and free
Just stay away and you'll be safe from me
---
Oh I'm such a fool, I can't be free!
No escape from the storm inside of me!

I can’t control the curse!
Anna, please, you’ll only make it worse!
There’s so much fear!
You’re not safe here!
No!
I CAN’T!

Spoiler-varoitus!!!!


Let It Go

The snow glows white on the mountain tonight
Not a footprint to be seen
A kingdom of isolation
And it looks like I'm the queen

The wind is howling like this swirling storm inside
Couldn't keep it in, heaven knows I've tried

Don't let them in, don't let them see
Be the good girl you always have to be
Conceal, don't feel, don't let them know
Well, now they know

Let it go, let it go
Can't hold it back anymore
Let it go, let it go
Turn away and slam the door
I don't care what they're going to say Let the storm rage on
The cold never bothered me anyway

It's funny how some distance makes everything seem small And the fears that once controlled me can't get to me at all
It's time to see what I can do
To test the limits and break through
No right, no wrong, no rules for me
I'm free

Let it go, let it go
I am one with the wind and sky
Let it go, let it go
You'll never see me cry Here I stand and here I'll stay
Let the storm rage on

My power flurries through the air into the ground
My soul is spiraling in frozen fractals all around
And one thought crystallizes like an icy blast
I'm never going back, the past is in the past
Let it go, let it go
And I'll rise like the break of dawn
Let it go, let it go
That perfect girl is gone
Here I stand in the light of day
Let the storm rage on
The cold never bothered me anyway



Ja loppuun vielä tietysti...
Hyvää joulua kaikille! :)

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

This time we know we all can stand together

Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Ps. 139:14

Olin riparilla isosena.

Tasan kaks viikkoa sitten, päivää ennen leirille lähtöä, mua pelotti. Pelotti mielettömästi, olin ihan paniikissa. Mitä jos en tuu toimeen muitten isosten kanssa? Mitä jos jään porukan ulkopuolelle? Mitä jos leiriläiset ei kuuntele? Mitä jos joudun vaan pidättelemään itkua koko viikon ja haluan kotiin? Olin ihan varma etten onnistu missään, kukaan ei tykkää musta ja kaikki menee pieleen. Ihmettelin ihan ääneen, miks rupesin koko hommaan - mun oma ripari ei ollu mikään elämän mahtavin asia, vaikka ihan mukava olikin, mutta ei siis mikään sellanen, minkä haluaisin kokea uudestaan. Oli tosi lähellä, etten soittanu leirin papille ja sanonu, että nyt tuli viime hetken peruutus, en halua.


 
En ois voinut olla enemmän väärässä. Isoset ja vetäjät meni leirikeskukseen maanantai-iltana, leiriläiset tuli seuraavana aamuna. Jo pari tuntia saapumisen jälkeen alko tuntua, että ehkä tästä sittenkin tulee jotain - porukka vaikutti mukavalta, pääsin huoneeseen jossa on suihku ja sitä rataa. Edelleen jännitti, mutta olo alko olla kohtuullisen toiveikas. Isosporukkaan kuulu tosiaan 7 tyttöä ja 1 poika, leiriläisiin taas myöskin 7 tyttöä - ja 15 poikaa. Yksi suurimmista huolenaiheista.



 Aamulla herättiin sitten puoli kaheksan maissa, ja ennen yheksää alko leiriläisiä saapua paikalle. En tuntenut kuin yhden, enkä tätä yhtäkään kunnolla - ollut pikkusiskon kaveri. Ihan mukavana tyyppinä kyllä pidin jo ennen leiriä.
Well. Siitä se leiri lähti sitten käyntiin. Oltiin jaettu raamisryhmät ja tehty ohjelmat jo illalla, joten päästiin suoraan hommiin. Eka päivä kului nimiä opetellessa, ylipäätänsä iloisen kaaoksen vallassa. Väsytti ihmeen vähän ja nälätti ihmeen paljon. Raamisryhmä vaikutti kivalta, vaikka olivat tietysti vielä sillon aika hiljaisia.

 
En nyt tarkemmin kertaile varsinaisia tapahtumia, enkä viitsi julkaista edes kuvia, kun en jaksa kysellä kaikilta lupia. En edes muista kaikkea tapahtunutta: koko viikko tiistaista tiistaihin oli täynnä tapahtumia, leikkejä, lauluja, vitsejä, hysteerisia naurukohtauksia, kuumia ja kosteita päiviä, lautapelejä, hymyä ja viimeisenä iltana myös kyyneleitä. Ainutlaatuinen ja ihana matka, josta en muuttaisi mitään. Kaikki 22 leiriläistä oli ihania, suurenmoisia ja omanlaisiaan persoonia, kaikki täynnä luonnetta, huumoria ja yllätyksiä. Viikko oli ihan liian lyhyt aika, en ehtinyt tutustua kaikkiin läheskään niin hyvin kuin olisin halunnut.

 Loppujen lopuksi yksi leirin parhaista puolista oli se, etten tuntenut ketään - eikä kukaan minua. Sai aloittaa ilman ennakkoluuloja, olla oma itsensä - ja huomata, että se riittää. Isosporukka oli aivan ihana, en meinaa tajuta, että ollaan tunnettu kunnolla vasta viikko. Haluan takaisin! Tiivis ohjelma piti ajatukset poissa ikävistä asioista, jotka hyökkäävät tylsistyessä, ja hyvä seura olisi hoitanut saman varmasti ilman ohjelmaakin. Iltaohjelmien suunnittelu oli jotain ihan uskomattoman hauskaa. Naurettiin ja laulettiin, varmaan välillä vähän liikaakin...


Viimeisen illan iltaohjelman lopussa jaettiin leiriläisille takaisin rippikouluraamatut, joihin oltiin kirjoitettu muistolauseet. Jokainen isospari valitsi omalle ryhmälleen yhteisen raamatunpätkän. Meidän ryhmämme sai raamattuihinsa psalmin 121 jakeet 7-8.

Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi,
nyt ja aina.

Kyseinen kohta ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta iski heti, kun joku luki sen ääneen. Juuri näin haluaisin sanoa koko ryhmälle, jokaikiselle, tutuiksi tulleille ja vieraammiksi jääneille, rauhallisille, villeille, kiltisti sängyissään nukkuneille ja yöjuoksentelijoille. Jokaiselle ihmisenalulle, niille sieluille kovan ulkokuoren sisällä.

Menipäs runolliseksi. Mutta pitää paikkansa.


Viimeisessä iltahartaudessa istuttiin kaikki, leiriläiset, isoset ja vetäjät piirissä lattialla. Pappi laittoi kynttilän kiertämään rinkiä, ja sen tullessa omalle kohdalle sai halutessaan sanoa jotakin leiristä. Olin ensimmäinen isonen, joka kynttilän sai, ja jännitin (taas) aika paljon, mitä sanoa. Uskalsin (onneksi!) sanoa muutakin kuin kiitos, vaikka en tietenkään ollenkaan tarpeeksi enkä tarpeeksi kauniisti. En itkenyt vielä siinä kohtaa - fakta, jota olin ihmetellyt iltaohjelman lopusta asti - mutta kynttilän siirtyessä seuraavalle se itku sitten tuli.

 
Yli viikon kestänyt leiri lähes 24/7 aktiivisuudella oli tietysti myös rankka ja väsyttävä kokemus, mikä osittain purkautui sinä itkuhetkenä. Mutta, kuten sanottu, en muuttaisi mitään, en luopuisi tästä viikosta mistään hinnasta. Nimenomaan loppu aiheutti itkun: tähän ei enää koskaan palata, se oli siinä, huomenna lähdetään koteihin ja palataan tavalliseen elämään. Sunnuntaina konfirmaatio, toivottavasti nähdään vielä muutenkin. Toivon sitä ihan oikeasti, mutta samalla tiedän, kuten pappimme sanoi, että leiriin ei voi palata, vaikka kuinka yrittää. Ei niissä jälkikäteen järkätyissä tapaamisissa ole sitä samaa tunnelmaa, joka syntyy, kun ollaan samassa, pienessä leirikeskuksessa viikko putkeen.


 Nyt, muutaman lomapäivän, konfirmaation, juhlien kiertelyn ja tämän kirjoittamisen jälkeen olo on jotenkin tyyni. Tasapainoinen. Ja silti, yhä edelleen, kovin haikea. Tavalliseen arkeen totuttelu vie aikaa, isosvaihteen pois kytkeminen ei ole helppoa, varsinkaan kun pikkusiskotkin ovat mökillä - niiden komentelu olisi ollut hyvää vieroitushoitoa...







Mikä maailmassa on hyvää?

 Olen hokenut kiitosta kaikille niin kasvokkain kuin netinkin kautta, mutta tarpeeksi sitä ei voi sanoa. Leirin aiheuttamat tunnemyrskyt eivät häviä vielä aikoihin, enkä oikeastaan haluaisikaan. Haluan muistaa tämän viikon - onneksi on valokuvia ja netti, jonka kautta voi pitää yhteyttä, vaikkei siihen leiritunnelmaan olekaan paluuta. Kiitos, vielä kerran.




Hän tuhisee ja tuhlaa pienokaisen tuoksuaan,
uusi voima, kaikkivoipa, viattomuus otsallaan
Pian hän maasta nousee, löytää avosylin,
kaiken mitä tarjoo lyhyt loma lapsuuden
Katson häntä hiljaa, tiedä muuta en,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Koulun piha täyttyy niin kuin aina aamuisin,
hän seisoo vasten kylmää seinää, niin kuin teki eilenkin
Mykkänä hän seuraa, kuinka ilkamoiden,
toiset ohi kulkee suureen tulevaisuuteen
Koulun kylmä seinä, soitto kellojen,
on kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Hän nojaa linja-auton huurtuneeseen ikkunaan,
taas lienee pitkä työläs, päivistä yksi takanaan
Unelmiaan seuras, otti niistä vastuun,
täyttää tehtävänsä rientäessä vuosien
Pysäkille valoon katulamppujen,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.

Vielä yksi autokuorma tänään viedään kaupunkiin,
kun lapsista myös nuorin omilleen jo muutettiin
Äkkiä on niin talo käynyt hiljaiseksi,
äsken vielä raikui naurut, kipu rakkauden
Käteen toiseen tarttuu hetken miettien,
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen

Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää,
viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää?
Pettymys ja riemu, haaveetkin jo maaksi
tyrskyn jälkeen haaksi tyvenessä seisahtaa
Kuvat lastenlasten, kuvat uutisten
kaunis ihminen, on sentään kaunis ihminen.
Kaunis ihminen, kaunis ihminen.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Lukiovuosi 1

...kuvina. 

Näin opiskellaan saksan verbejä - ahkerana ykkösjaksossa


Nickelbaaaack!!!!

Jeejee

Rakas matikankirja (not).

Ja sitten tulikin jo syksy...

Läksyjä, läksyjä...

...ja sitten joulu. LOMA!!!!
...mit miljoonat kotitehtävät.
Joo. Välillä.
 (Tumblr-riippuvuuskin on kehittyny tän vuoden aikana.)

Maaliskuussa tuli koira!

Kevätkevät ♥

Definitely.

No tuitui.

En ehtinyt tallille koko talvena. Thnx koulu! Nyt vihdoinkin aikaa. ♥

...myös säätämiseen pikkusiskon ja kameran kanssa.


Ekan vuoden kirjat! Itken tosta puuttuu vielä ainakin kaks.

Nääkin tuli katottua... Omg oliks mulla aikaa?

Hiihtolomasta lähtien mun elämän substanssi

Eieiei ahdistun ja alkaa väsyttää ihan pelkän kuvan takia.

Ekan vuoden kokeet. Ihan kiitettävä pinkka. (Eivät ole taitettuja.)

Siinä ne lepää niin kiltin näkösinä...
Ja lopulliset ekan vuoden numerot kurssien keskiarvoina:
Äikkä 10 (3 kurssia)
Enkku 8 (3)
Saksa 7,25 (4)
Ruotsi 7,5 (2)
Matikka 6,75 (4)
Bilsa 10 (1)
Mantsa 10 (1)
Fyssa 8,3 (3)
Kemia 8 (1)
Ussa 9 (2)
Filosofia 9 (1)
Psykologia 8 (2)
Historia 9,5 (2)
Terveystieto 8 (1)
Liikka 8 (1)
Kuvis 8 (1)
Musa 8 (1)


Tää vuosi on ollut ihan uskomaton. Koulu on ollu kivaa ja rankkaa, ihanaa ja kamalaa, kaikkea samaan aikaan - päällisin puolin kuitenkin lähinnä kivaa, kotihommat kamalia. Mä en nyt analysoi omia mielialojani sen tarkemmin, mutta aika vuoristorataa on menty. Ensimmäinen lukiovuosi ohi - ihan oikeesti, pelottava ajatus. Jos jotain, niin tää vuosi on ollut ihan äärettömän lyhyt. Musta tuntuu, että ihan vasta äsken istuin tässä koneen ääressä tuijottamassa nimeeni hyväksyttyjen opiskelijoiden listalla - ja silti siitä on ihan äärettömän kauan.

Mutta nyt, ansaittu kesäloma! Yritän rentoutua ja stressata ens vuotta mahollisimman vähän, niin jaksaa sitten syksyllä keskittyä kunnolla. Kurssivalinnat on vielä vähän mietinnässä, lähinnä matikan osalta - jatkanko itseni kiduttamista pitkässä vai vaihdanko lyhyeen? Noh, yli kaks kuukautta aikaa miettiä.

Ja hei, kesäloman paras asia - MUN EI TARVITSE PYÖRÄILLÄ KESKUSTAN LÄPI KAHTEEN JA PUOLEEN KUUKAUTEEN. ♥

Ja nyt koulujutut hus - oikeestaan kävin jo tänään heittämässä ne järveen. Huomenna vielä juhla, ja sitten vapaus!



Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
              ja muuriseinien
                                     tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei,
                         lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
              ja että uhmassaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin

Ja taas keväästä lue,
                     lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri

kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
             yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                              yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
         Nalle Puhia, Poe'ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                        ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on

ja miksi maailman lapsissa hakkaa

se pulssi, uneton.

– Ilpo Tiihonen 
Lue minulle nuoruus kokoelmassa Largo, 2004.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Sitkeä sydän

Niin nätit sanat että pakko postata. Musantunnilla lauleltiin. :)

Herätys on nyt, uni häviää
Uni jossa naurat, et muista enempää
Seinän takaa kuulet naisen kysyvän
Kumpi meistä tahtoi tämän elämän
Asemalta ääniä junan lähtevän
Neljätoista lamppua katukäytävän
Portaikossa poika käy äidin liepeisiin
Onko isi taivaassa, niinku puhuttiin.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

Yläkerta kauan on ollut tyhjillään
Pinoutuvat kirjeet pölyyn hämärään
Sisäpihan lasten huudot kohoaa
Rajuilmaa hautoo huohottavaa maa

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.


Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.


maanantai 3. syyskuuta 2012

Kaikella on oma merkityksensä.

SINÄ, SINÄ JA SINÄ. JA SINÄ. JUURI SIINÄ.

LUE.


...





Uskovaiset: Jos on olemassa Jumala, joka on luonut jokaisen ihmisen, oisko se luonut SUT, jos sulla ei olis mitään merkitystä?
Ateistit: Syntyiskö miljoonien vuosien evoluution tuloksena ihminen, jolla ei ole mitään merkitystä?

Selasin eilen Tumblria pitkästä, pitkästä aikaa.

Vastaan tulleet kuvat oli luokkaa nämä:






Huomaatteko, mikä esintyy noissa lähes kaikissa? "I feel..." Niin. Siltä tuntuu. Unohtakaa ne tunnut ja kysykää ihmisiltä, pitääkö ne paikkaansa.

Mä tiedän, että nimen omaan se, että tuntuu joltakin, on pahinta; ei voi olla varma, että se on totta, mutta kun tuntuu siltä.

Älkää ajatelko niitä tuntuja.

Ajatelkaa tosiasioita. Onko kukaan sanonut, että olisin turha? Onko kukaan haukkunut minua rumaksi? Onko kukaan kieltäytynyt kuuntelemasta murheitani? Onko joku sanonut, että olen turha? Onko kukaan sanonut, että olen kamala paskapää jonka pitäisi kuolla?

Voisin veikata, että vastaus suurimpaan osaan kysymyksistä on EI.

Ja kun olette todenneet sen, ajatelkaa näin: Pitääkö joku minusta? (Pitää.) Olenko edes yhden ihmisen mielestä nätti? (Onko ulkonäöllä sitten jotain väliä? Ja sitäpaitsi olet.) Onko olemassa ihmistä, joka olisi iloinen, jos puhuisin murheistani? (On! Täällä ainakin yksi!) Onko minulla merkitystä? (TOTTA HELVETISSÄ ON. Siitä kohta lisää.)

Ja analysoidaanpas noita esimerkkikuvia tarkemmin.

1. "I feel like I'm bothering people when I talk about my problems."
Totta vai tarua?
Tarua. Ja pahasti. Ainakin musta on hyvä, että ihmiset puhuu ongelmistaan. Puhuminen, tunteiden purkaminen yleensäkin, auttaa. Mä huolestun paljon enemmän, jos ihmiset selvästi vain esittää iloista - tai ei jaksa edes esittää - mutta hautoo kaikkea vaan omassa päässään. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Se pahentaa sekä sen ongelmaihmisen että sen ystävien oloa. Miten voi auttaa, jos apua ei pyydetä? Joskus kannaattaa sanoa ihan suoraan, että musta tuntuu, että sulla ei oo kaikki hyvin, voinko mä auttaa?
Vaikket vois, jo se kysyminen auttaa. Avuntarvitsija saa tiedon, että on joku joka välittää.
Mutta älkää silti jääkö odottamaan sitä pyytäjä. Olkaa oma-aloitteisia, yrittäkää itse hankkiutua eroon niistä hankaluuksista.
Eli jos tuntuu, että muita ärsyttää se valitus, mulle saa laittaa vaikka devissä noottia ja FF:ssä viestiä, jos et meseä tai skypeä tiedä.

Mä tiedän, että saatan joskus vaikuttaa ärtyneeltä, jos ihmiset valittaa, ja pyydän anteeksi. Se ärtymys johtuu kuitenkin yleensä vain siitä, että en itse osaa valita oikeita sanoja. Mä kuitenkin haluan auttaa ja kuunnella, jos se avunpyytäjäkin haluaa auttaa itseään. "Olen ruma enkä muuksi muutu yhyy"-viesteissä ei sen sijaan ole oikeasti mitään järkeä, on ihan turha valittaa asioista, joille ei voi mitään.

2. "Always feeling that people don't really like you."
(Hitto mä inhoan verbiä feel.) Jos ne ihmiset ei ihan oikeasti tykkää susta, ne ei ole sun kanssa. Simppeli juttu. Jos ne juttelee sulle, kysyy, voitko olla, ylipäätänsä ottaa kontaktia, ne luultavasti tykkää susta. Ja vaikka joku tuntuis vähän aikaa etäisemmältä, syy voi olla niinkin yksinkertainen kuin kiire. (Nimim. anteeksi kun en ehdi puhua ihmisille mesessä, en nykyään ehdi koneelle käytännössä muulloin kun viikonloppuisin.)
Ja jos ihan tosissaan alkaa tuntua, ettei se tykkää musta, kysy, onko se totta. Ja jos et kehtaa kysyä tai se toinen käyttäytyy oikeasti niin paskamaisesti että kysyminen on turhaa, mieti, mitä sä menetät. Jos se on sulle ilkeä, haittaako se niin kamalasti, ettei se halua olla sun kanssa? Jos se saa sut itkemään joka kerta kun sä puhut sille, eikö oo järkevämpää olla puhumatta? Arvostakaa itseänne edes sen verran, ettette anna muiden kohdella teitä kuin joitain leluja, jotka voi heittää pois kun niihin kyllästyy.

3. "When I'm alone, I think..." jne.
Älä ajattele asioita, jotka sattuu, jos ne ei ole täydellisen ajankohtaisia. Tee jotain muuta. Ajattele jotain mukavaa.
Älä muistele menneitä, jos ne muistot ei ole hauskoja. Ikävät asiat kannattaa muistaa (miten niistä muuten oppisi?), mutta niitä ei kannata pyöritellä turhaan mielessä.
Jos suhun sattuu... Itke. Itke ihan vapaasti niin kauan kuin haluat. Se helpottaa (ja aiheuttaa kivaa päänsärkyä ja silmien turpoamista, mutta joskus kunnon itku on kyllä niitten arvosta.) Ja sitten kun saat itkettyä, pääsemme kohtaan PUHU.
Jos sä valitset oikean henkilön, se ei jätä sua yksin.

4. "I never was anyone's first choise."
Tää on jo niin pessimististä että huhhuh. (Äiti sanoisi että "älä itketä itseäsi." Se on ihan pirun ärsyttävästi sanottu, koska ei sille aina voi mitään. Joskus vaan itketyttää.)
Eli, jos näin kerta on, niin sitten on. Kannattaa miettiä kuitenkin hetki pidempään; voithan sä olla se ensimmäinen vaihtoehto ihan esim. ystävänä tai minä tahansa. Ja jos ei... Itke ja murehdi sen aikaa kun siltä tuntuu, ja kaiva sitten esiin se jota järjeksikin kutsutaan.
Onko mun koko elämä jo takana? (Ei.)
Voinko mä joskus olla se ensimmäinen valinta? (Voin.)
Kannattaako mun lopettaa nyyhkiminen? (Kannattaa.)
Voinko mä tehdä itse jotain sen eteen, että olisin se ensimmäinen valinta? (Voit. Ole oma itsesi ja luota, että se riittää. Se nimittäin ihan oikeasti riittää.)

5. I feel like no one listens to me.
Toistan itseäni, mutta kyllä aina löytyy joku, joka kuuntelee. Ainakin päiväkirja, jos ei ihmistä jaksa etsiä.

...
Oikeastaan "pahin" näistä vastaantulleista kuvista oli tämä.



KENENKÄÄN ei koskaan kuulu olla pahoillaa siitä, mitä on. ÄÄÄ IHAN OIKEASTI TOI KUVA ÄRSYTTÄÄ MUA IHAN ÄÄRETTÖMÄSTI. EIKÖ KUKAAN ARVOSTA ITSEÄÄN? EIKÖ KUKAAN SÄÄLI ITSEÄÄN? EIKÄ KUKAAN YMMÄRRÄ, ETTÄ ON IHMEELLINEN, AINUTLAATUINEN JA MERKITTÄVÄ OLENTO??????
Tää kuulostaa nyt tyhmältä ja dramaattiselta, mutta mua alko ihan tosissaan itkettää kun luin ton.

Phuh.

Pyytäkää anteeksi, jos olette tehneet jotakin oikeasti väärin.
Syntyminen tai olemassaolo ylipäätänsä ei ole väärin.
Itkeminen ei ole väärin.
Hetkellinen epätoivo ja murtuminen ei ole väärin.

Itsensä vihaaminen ja vahingoittaminen ei ole oikein.

Toi viimeinen kohta, joss pyydetään anteeksi itseltään... Se on ainoa, jossa on edes jotain järkeä, varsinkin jos anteeksipyynnön jälkeen alkaa pyrkiä parempaan, toimia toisin.

Rakas minä, anteeksi että satutin sinua. Anteeksi, että haukuin sinua rumaksi. Anteeksi, etten hyväksynyt sinua. Anteeksi, että petit luottamuksesi. Anteeksi, että ajattelin sinusta sitä kaikkea kamalaa. Lupaan, että arvostan sinua tästä eteenpäin.

Kuvitelkaa itsenne tilalle joku kaveri. Eihän kukaan kohtelisi kavereitaan näin:

"Mä olen ruma."
"Joo, niin ootkin, ihan saatanan ruma, kukaan ei voi ikinä tykätä susta."

"Mä olen huono koulussa."
"Ei kannata edes opiskella, koska toi on niin totta."

"Mä petin kaikkien odotukset."
"Niin teit, tapa ittes."

"Mä en kelpaa kenellekään."
"Ihan oikein. Et koskaan."

"Kukaan ei luota muhun."
"Miks luottais? Sähän oot pelkkä valehteleva, epäaito paska."

"Mä viiltelin viime yönä."
"Mikset suoraan tappanu ittees? Ei susta ole mitään hyötyä."

Tunnistaako joku puhuneensa itselleen noin? Minä ainakin. Mutta, jos joku sun kaveri sanois noin...

"Mä olen ruma."
"Etkä oo, musta sä oot tosi nätti. Eikä ulkonäöllä sitäpaitsi oo väliä, se on sisäinen kauneus joka merkitsee, ja sitä sulta löytyy vaikka muille jakaa."

"Mä olen huono koulussa."
"Yks huonosti mennyt koe ei tuhoa kaikkea. Luet seuraavan enemmän ja pärjäät, mä voin vaikka auttaa sua."

"Mä petin kaikkien odotukset."
"Et pettänyt. Sä itse odotit iteltäs liikaa, ei kukaan muu oo pettynyt."

"Mä en kelpaa kenellekään."
"Jos et kelpais, miks mä olisin tässä? Mulle sä kelpaat."

"Kukaan ei luota muhun."
"Mä luotan. Sä olet sen arvoinen."

"Mä viiltelin viime yönä."
"Älä tee sitä enää koskaan! Miksi? Seuraavan kerran kun tuntuu siltä, soita mulle. Tai kirjota tai piirrä tai juokse vaikka ympyrää, mutta älä vahingoita ittees. Se on väärin sua kohtaan."

Jaaaa kuinka moni tunnistaa itsensä, "näin sanoisin kaverilleni"? Puhukaan itellenne samalla tavalla, listatkaa parhaat piirtenne ja HYVÄKSYKÄÄN ITSENNE.

Ja eikö teillä muka ole merkitystä?
Jos te joskus pysäytitte kaupungilla jonkun, edes muutamaksi sekunniksi... Se saattoi pelastaa sen vaikka jäämästä juuri edestä pyyhältävän auton alle.
Jos te joskus kehuitte jotakuta, se alkoi ehkä sen takia hitaasti hyväksyä ulkonäkönsä/luonteensa.
Ja miettikää vaikka teidän vanhempia; niiden elämä ois luultavasti aika erilaista ilman teitä. Tyhjempää.
Jos te ootte jonkun ainoa ystävä... Ilman teitä sillä ei ois ketään.
Pienet teot voi pelastaa elämän.

Loppuun vielä lisää tumblr-kamaa, mutta vähän eri sarjasta. Nämä on tarkoitettu teille ihan kaikille. :')







♥

...