We all learn to make mistakes
and run from them
with no direction
Aika häviää ei mihinkään eikä ikinä riitä. Koeviikko, tv-sarjat, perhe, netti, kaverit, kevät.
Rauhoittua. Se on ollu vaikeeta. Mua pelottaa ja ahdistaa, mutta ei paljoa, ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että tuntuu siltä kun jossain mun vatsassa ois solmu joka puristaa ja iskee mieleen pientä paniikkia koko ajan. Ei niin paljoa, että itkisin tai huutaisin tai kirjottaisin sen ulos. Se vaan on ja kiristää ja välillä hengästyttää.
Tuntuu vuorotellen ulkopuoliselta ja liian tarvitulta. Keittiöpsykologi. Life coach. Rakastan sitä ja samaan aikaan ahdistun lisää. Haluan tietää, jos mun kavereilla on vaikeeta, mutta en uskalla ite kertoa jos mulla on. Eikä mulla edes ole. Pelottaa vaan se miten aika katoaa enkä tee mitään.
Mua pelottaa mun diabetes. Mua pelottaa se ihan helvetisti. Pelottaa niin paljon etten osaa sanoa. Puhuin siitä psykologilla muutama viikko sitten enkä vieläkään osaa ajatella. Tuntuu, että oon täynnä paksua mustaa mönjää jonka tajusin vasta nyt kun promille siitä valu ulos. Haluan puhua siitä mun kavereille mutta en osaa sanoa että mua pelottaa. Enkä uskalla sanoa edes että älkää pliis vitsailko, älkää pliis kiljuko kun näätte neulan. Pyytäkää vaikka että pistän muualla tai että varotan ja voitte kääntyä pois.
Minä? Kuka? En osaa enää kirjottaa kaikkea mun päästä pois. Se on jääny liikaa lukion alkamisen jälkeen. Haluan sen takaisin. En halua olla se tyttö joka itkee itsensä uneen ja jättää viiltämättä vain siksi että pelottaa liikaa. Mutta haluan olla se tyttö joka kiipeää puihin ja kirjoittaa neljä runoa päivässä.
Mua pelottaa että mä putoan taas. Mua pelottaa että mun kaverit putoaa. Mua huolestuttaa enkä osaa sanoa sitä oikein, en osaa olla rentona koulussa mun omassa kaveriporukassa, kun tuntuu, että saatan sanoa jotain väärin ja olla äkkiä ulkona. Tuntuu, että otan kaiken liian herkästi ja pitäis vaan kehittää kovempi kuori, antaa sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Mun perhe on kummallinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen. Omakotitalo, kolme lasta ja koira. Joskus mä haluaisin vaan pois täältä, joskus tuntuu etten halua ikinä lähteä, haluan vaan olla pieni lapsi ja ryömiä isin ja äitin väliin jos en saa unta. Ehkä mä kuitenkin eniten haluan lähteä, olla terveellä tavalla valmis aikuistumaan. Kotona on aika vaikeeta aina välillä. Mutta ehkä se kuuluu elämään. Tähän ikään. Mulla on vielä kahdeksan kuukautta alaikäisyyttä jäljellä. En mä ole oikeasti aikuinen vielä pitkään aikaan. Ehkä mulla on lupa tuntea välillä näin?
Ja onhan elämä aina välillä kaunistakin. Viime perjantaina olin Idan (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) kanssa Heidillä (oikealla) jälkimmäisen synttärikahveilla. Mentiin ulos kuvailemaan ja nauttimaan siitä, ettei jäädytty vaikka aurinko laski koko ajan. Mulla ei ollu silmämeikkiä ja silti tykkäsin joistakin musta otetuista kuvista. Rakastan mun ystäviä. Sinä iltana pystyin olemaan tosi rennosti oma itteni ilman pelkoa siitä, että sanoisin jotain väärää. Juteltiin vielä vakavampiakin kun tultiin takasin sisälle. Itkinkin vähän. Ehkä se oli hyvä asia. Luottamus kasvaa.
Nyt on taas tyyni, vähän toiveikaskin olo. Ehkä mä opin uudestaan kirjoittamaan mustuutta ulos.
Ilma on kauniinpi kuin aikoihin
Miksi itkisin?



































